Arkipäivän liikennepsykologiaa

En oikein osaa suhtautua moottoripyöriin, koska niistä saamani käsitykset ovat ristiriitaisia. Tavallisimmin moottoripyörä ilmestyy taustapeiliin, hurauttaa ohi ja häipyy horisonttiin. Eikä siitä sen enempää. Tällainen moottoripyörä ei ole ongelma. Mutta silloin kun tilanne on käänteinen, eli saavutan hitaammin ajavan moottoripyörän, alkavat ongelmat. Kokemuksesta kumpuaa ääni, joka sanoo, että moottoripyörät ohittavat minut - enkä minä ohita moottoripyöriä. Se on luonnonjärjestys. Se on aina ollut niin, ja niin sen kuuluu ollakin.

Mutta kun se moottoripyörä ajaa hitaammin, jotakin pitäisi tehdä.

Vähän aikaa seurailtuani ja rohkeutta kerättyäni teen ehkä epävarman päätöksen ohittaa moottoripyörä, kunhan kun tulee sopiva paikka ohitukseen; kilometrin mittainen suora vähintään. Minua pelottaa, että moottoripyörä vain leikittelee kanssani, ja juuri kun olen ohittamassa sen, kuski päästää kuutiosenttimetrit valloilleen. Hänen röhönaurunsa hukkuu pakoputken pauhinaan, kun hän häviää pieneksi pisteeksi siellä missä taivas ja maantie kohtaavat. Ohituksestani tulee pannukakku. Toinen pelko on se, että osun ohitustilanteessa moottoripyörään ja tulen tappaneeksi sen kuljettajan. Autojen kohdalla pieni "kylkihipaisu" (jollaisia ei ole tapahtunut, huom!) ei ole kohtalokas, mutta moottoripyörään osuminen on.

Jos voitan pelkoni, ja sopiva pitkä suora tulee vastaan, ajan lopulta moottoripyörän edelle. Moottoripyörästä aiheutuva stressi ei kuitenkaan ole vielä ohi. Seuraan peilistä, että moottoripyörä todella jää jälkeen, ja saan "turvallisen etumatkan" siihen.

Moottoripyörä on siis vaikea tapaus.

Minulla on muutamia liikenteeseen liittyviä periaatteita, jotka asioiden mennessä hyvin, toimivat positiivisella tavalla, mutta asioiden mennessä pieleen, kääntyvät toimimaan periaatetta itseään vastaan tai jollakin tavalla väärin joka tapauksessa.

Keskeinen periaatteeni on se, että yritän välttää tilanteita, joissa ajamisestani olisi minkäänlaista haittaa tai harmia kenellekään muulle tiellä liikkujalle. Yritän viimeiseen asti välttää kaikenlaisia konflikteja maantiellä - ja kuitenkin joudun konflikteihin luultavasti useammin kuin kuljettajat keskimäärin.

Mitä haitan tuottamisen välttäminen tarkoittaa käytännössä? Sitä, että en tarkoituksella hidasta tai estä tai vaaranna muiden liikkumista. Tämä on tärkein sääntö. Tähän sääntöön liittyy se, että yritän toimia niin, että en saisi vihamielistä palautetta. Joskus joudun kuitenkin tilanteisiin, joissa on vaikea toimia oikein. Kun hidastaa ja väistää, voi saada yhdeltä ystävällisen käden heilautuksen ja toiselta pahantuulisen torventöräytyksen. Aina ei voi tietää, mikä olisi parasta. Joskus arvioi asiat väärän hyvästä tahdosta huolimatta.

Harvalla ihmisellä on pelkästään hyviä periaatteita. Useimmilla on sekä hyviä että vähemmän hyviä. Niinpä myös minulla on vähemmän hyviä periaatteita. Itsekkäitä ja inhottavia. Ehkä jopa sekopäisiä. Yksi ongelmia aiheuttavista periaatteistani on se, että inhoan noloihin tilanteisiin joutumista. Koen loukkaavana sen, että joku etuilee ja työntää minut pois jonosta, olipa sitten kyse kaupan kassajonosta tai autojonosta bensamittarilla.

Kaikkein huonoin ja vaarallisin ominaisuuteni on kuitenkin se, että en kestä moitteita, enkä varsinkaan sellaisia moitteita, joihin ei ole mahdollisuutta vastata, ja joita kohtaan ei saa tilaisuutta puolustautua. Tämä johtuu todennäköisesti ankarasta kotikasvatuksestani. Jos ei saa koskaan positiivista palautetta vaan kymmenien vuosien aikana pelkästään moitteita, pilkkaa ja väheksyntää, johon ei ole koskaan lupa sanoa vastaan, mieleen kertyy sellainen "möykky" patoutunutta vihaa, että sitä on mahdotonta liuottaa pois. Siitä tulee pommi, joka räjähtää, kun sopiva ärsyke ilmaantuu. Ja se ärsyke on kritiikki. Mitä aggressiivisempaa kritiikki on, sitä voimakkaampi on reaktio. Ja liikenteessä tällainen ominaisuus voi olla tappava. Kun joku töräyttää auton torvea, hän ei tiedä painavansa räjäytysnappia.

Tiedän huonot ominaisuuteni, joten yritän äärimmäisyyksiin asti välttää tilanteita, joissa joku saisi syyn vilkutella protestiksi valoja tai soittaa äänimerkkiä. Valitettavasti en kuitenkaan ole täydellinen kuljettaja vaan teen usein huolimattomuus- ja tarkkaavaisuusvirheitä, mistä seuraa torven soittelua. Tilanteesta riippuu, mitä ne minussa aiheuttavat. Tavallisin reaktio on kiihtymys ja sitä seuraava masennus. Yksi torven töräytys pyörii joka tapauksessa mielessäni koko loppupäivän, ja mietin miten voisin toimia tulevaisuudessa niin, että en tekisi samaa virhettä uudestaan, josta minulle soitettiin äänimerkkiä.

Miten edellä mainittu periaatteeni olla hidastamatta muiden matkantekoa ja periaatteeni välttää nöyryyttäviä tilanteita tulevat esille ohitustilanteissa? Ainakin siten, että jos olen ohittanut auton, pyrin ajamaan ohituksen jälkeen selvästi nopeammin kuin ohittamani auto, jotta voisin oikeuttaa ohitukseni. Olisihan kiusallista ohittaa auto ja jäädä sen eteen hidastelemaan. Kun ohitettu auto ajaisi hetken päästä uudestaan ohittajan ohi, se tavallaan julistaisi: "Epäonnistuit surkimus. Hanki parempi auto, äläkä ohittele surkealla autonromullasi itseäsi nopeampia."

Tilanteessa toteutuisi kaksi ikävää asiaa. Nimittäin tunne siitä, että aiheuttaa turhalla ohituksella ja hitaasti ajamalla haittaa toiselle, joka haluaa ajaa kovempaa. Ja nöyryytyksen tunne siitä, että hävisi ohituskisan - jollaista ei tietenkään ole, mutta tunnetasolla tilanne tuntuu kilpailulta, jos ohitettu lähtee perään ja ohittaa sen, joka hänet ohitti.

Ohitustilanteessa haluaa siis painaa määrätietoisesti kaasua ja antaa ohitettavalle kuvan, että tässä mennään omaa vauhtia, eikä hidasteta tai haitata muiden matkantekoa. Jokainen ajakoon omaa vauhtiaan.

99 prosentissa tapauksista periaate toimii, ja kaikki menee mukavasti. Mutta joskus tulee vastaan tapaus, jossa ohitettu alkaakin temppuilla eli kiihdyttää vauhtia joko ohituksen aikana tai heti sen jälkeen. Ja tässä tilanteessa ohittaja on hankalassa asemassa. Psykologinen reaktio on tietenkin nopeuden lisääminen, jotta ei olisi ohitetun tien tukkona ja jotta ei joutuisi nöyryyttävästi uudelleen ohitetuksi. Ja kaikkihan tietävät, että kun kaasua painetaan, nopeus lisääntyy. Pian autot kiitävät 150 kilometrin tuntinopeudella, ja ohittaja miettii otsa hiessä, miten hän selviäisi tilanteesta kunnialla. Kilpaa ajaminen ei huvita, sillä ajokortistaan ei viitsisi aivan turhan takia luopua. Mutta kuinka paljon pitäisi hidastaa? Ja lähteekö takaa-ajaja sittenkään ohittamaan. Tilanne on joskus niin kiusallinen, että jos suoran päässä on risteys tai huoltoasema, helpointa on kääntyä sinne lepuuttamaan hermojaan. Tällä tavalla kiihdyttelijästä pääsee eroon vaivattomimmin.

Sitten on vielä yksi mahdollisuus. Entäpä jos perään kiihdyttäjä onkin poliisi. Tällaista on kerran allekirjoittaneellekin tapahtunut. Ajokortti kuitenkin ihmeen kaupalla säilyi.

Erityisesti statusautot ovat ongelma, jos itsellä on alemman statuksen auto. Muutama päivä sitten saavutin ohituskaistan alkaessa hitaasti ajavan kalliin hienon Mersun ja mietin pitkään, uskallanko lähteä ohittamaan sitä. Lopulta lähdin. Autoa ajoi vanha herrasmies, joka ei kiihdytellyt perääni. Noin kolme tuntia myöhemmin samalla matkalla saavutin taas uudehkon Mersun, joka ei ollut aivan yhtä hienoa mallia kuin edellinen. Liikennettä oli vähän, joten ohitin Mersun ja sen edellä ajaneen perävaunua vetäneen henkilöauton asiaa sen enempää miettimättä. Autot ajoivat melko hitaasti. Mutta tämä Mersupa kuuluikin perään kiihdyttelijöihin. Se ohitti myös perävaunua vetävän auton ja lähti tavoittamaan minua. Lisäsin nopeutta, ja niin lisäsi Mersukin. Lopulta se oli aivan lähituntumassa. Vakautin nopeuteni tiettyyn mittarilukemaan ja ajattelin, että menköön ohi jos haluaa. Paikka oli autio lentokoneiden varalaskupaikka, joten ohittaminen oli mahdollista. Tein jopa pienen ohjausliikkeen tien reunaa kohti viestittääkseni, että "siitä vaan". Mersu ei kuitenkaan lähtenyt ohittamaan vaan ainoastaan hiillosti perässäni. Tällaiset tilanteet ovat äärimmäisen vastenmielisiä. Ja kaikkein kauhein yllätys oli edessä varalaskupaikan lopussa. Vastaan tuli pakettiauto, joka osoittautui poliisiautoksi (aina vain vaikeammaksi menee ylinopeutta ajavan elämä, kun poliisiautoissakin on upotetut hälytysvalot). Tapaus osoitti, että poliisit eivät pidä aina tutkaa päällä. Jos pitäisivät, kunnostelisin tässä parhaillaan polkupyörääni. Juuri voimaan tullut talvinopeusrajoitus huomioon ottaen rikosnimike todellisuudessa jokseenkin vaarattomasta nopeudesta mahdollisimman turvallisessa paikassa olisi - mittaushetkestä riippuen - ties mikä.

En haluaisi joutua tuollaisiin tilanteisiin, mutta valitettavasti minulla on taipumus joutua niihin. Jos ajaisin uudella kalliilla urheiluautolla, voisin ajaa hitaammin, sillä tuskin kukaan kiihdyttelisi perääni.