Mikä on yhteiskunnan tärkein tehtävä?

Seuraava kirjoitus on tarkoitettu kommentiksi lakeja ja sääntöjä ja viranomaisia puolustavan nimimerkki TeeCeen kirjoituksiin eräällä foorumilla.
 

Mikä vaihtoehdoista on paras - sen ratkaiseminen vaati arvoasteikon ja mittarin.

Yritän nyt kommentoida muutamaa TeeCeen viime aikojen kirjoitusta. Tästä kommentistani saattaa tulla niin pitkä ja otsikon aiheesta niin paljon sivuun ajautuva, että joudun sijoittamaan ainakin osan siitä ”muualle”. Katsotaan, miten käy.

Näissä asioissa, jotka TeeCee on nostanut pinnalle, ei ole olemassa oikeata ja väärää vaihtoehtoa ainakin, jos niitä arvioidaan tieteellisesti. Tiede voi kertoa, miten asiat ovat, mutta se ei kerro, miten niiden pitäisi olla. Tieteestä ei löydy vastausta siihen, onko esimerkiksi Kiinan poliittinen järjestelmä parempi vai huonompi kuin Ruotsin poliittinen järjestelmä. Kiinassa uskotaan autoritääriseen hallintoon. Ruotsissa luotetaan demokratiaan.

Jotta voitaisiin sanoa, kumpi kahdesta vaihtoehdosta on parempi, tarvitaan jokin selkeästi määritelty tavoitearvo sekä mittari, joka mittaa, miten hyvin arvo toteutuu. Ongelma on tässäkin tapauksessa se, että kaikki eivät välttämättä jaa samoja arvoja. Kiinalaiset voivat ajatella, että heidän järjestelmänsä on hyvä, koska valtakunnassa säilyy järjestys, ja talous etenee myönteisesti. Ruotsalaiset taas voivat ajatella, että heidän järjestelmänsä on hyvä, koska se toteuttaa demokraattisen yhteiskunnan perusarvoja kuten uskonnonvapautta sananvapautta ja yksilönvapautta.

Kun mitta-asteikko ja arvomaailma ovat täysin erilaiset, asioiden vertaileminen keskenään on vaikeaa. Erityisen vaikeaa on ratkaista, mikä järjestelmistä on parempi kuin toinen. Tämän asian ratkaiseminen edellyttää vastausta kysymykseen, missä mielessä parempi.


Mikä on yhteiskunnan tärkein tehtävä?

TeeCee näyttää edustavan nykyisin yleistynyttä ajattelutapaa jonka mukaan yhteiskunnan tärkein tehtävä on taata kansalaistensa sisäinen ja ulkoinen turvallisuus. Erään puolueen puheenjohtajakilpaan ilmoittautunut poliitikko kertoi jokin aika sitten lehden haastattelussa olevansa myös tätä mieltä: ”Yhteiskunnalla on perustehtävät, kuten turvata kansalaistensa ulkoinen ja sisäinen turvallisuus”, hän sanoi. Muita yhteiskunnan tehtäviä kuten esimerkiksi sosiaaliturvaa ja työttömyysturvaa poliitikko piti luksustoimintoina. Eli hoidetaan nämäkin, jos rahaa riittää.

Edellä mainittu poliitikko ei maininnut sanallakaan sitä tehtävää, joka oli kaikkein ensimmäinen ja keskeinen, kun nykyiset länsimaiset demokratiat ottivat ensimmäisiä askeliaan 1700-luvulla. Tämä kaikkein tärkein tehtävä ei ollut kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen vaan kansalaisten vapauden takaaminen. Turvallisuus kuului luksustoimintoihin, mikäli sen edistäminen yleensä katsottiin yhteiskunnan tehtäväksi. Tältä ajalta historiankirjoihin on jäänyt Yhdysvaltojen perustajiin kuuluneen Benjamin Franklinin lause, jonka mukaan ne, jotka ovat valmiita luopumaan olennaisesta osasta vapauttaan saavuttaakseen väliaikaisesti hieman turvallisuutta, eivät ole ansainneet kumpaakaan.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa vuodelta 1776 todetaan, että ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, ja heillä tiettyjä kumoamattomia perusoikeuksia kuten elämä, vapaus ja onnen tavoittelu. Ja näiden kumoamattomien perusoikeuksien varmistamiseksi on olemassa hallitus, jonka valta perustuu hallittujen hyväksyntään. Julistuksessa todetaan, että mikäli hallitus alkaa toimia tuhoisasti edellä mainittujen vapauksien toteutumisen kannalta, ihmisillä on oikeus vaihtaa tai kumota se ja perustaa tilalle uusi hallitus, joka parhaiten toteuttaa heidän turvallisuutensa ja onnellisuutensa.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessakin mainitaan sana turvallisuus, mutta se ei ole ensimmäinen asia, eikä sanalla ole tarkoitettu samaa, mitä ”turvallisuudella” nykyisin tarkoitetaan.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen hengessä vuonna 1789 laadittu Ranskan ihmisoikeuksien julistus lähtee samoista periaatteista. Siinäkin kansalaisten kumoamaton syntymässä saatu vapaus on ensimmäinen asia, joka mainitaan. Yhteiskunnan keskeisin perustehtävä on tämän vapauden säilyttäminen ja puolustaminen. Ranskan ihmisoikeuksien julistuksessa erittäin tärkeä kohta on vapauden määritteleminen. Vapauteen kuuluu julistuksen mukaan ihmisten oikeus tehdä kaikkea sellaista mikä ei vahingoita muita.

Edellä mainittujen julistusten ja esimerkkien hengessä kehittyivät nykyiset länsimaiset demokraattiset valtiot sellaisiksi, mitä ne ovat nyt. 1800-luvun kuluessa ja lopullisesti 1900-luvulla toteutettiin sananvapaus on uskonnonvapaus, jotka ovat keskeisiä osia kansalaisten henkilökohtaisesta vapaudesta. Naiset saivat samat oikeudet kuin miehetkin, mikä oli myös edellä mainittujen julistusten hengen mukaista.

Demokraattisten yhteiskuntien kehityksessä oli myös takaiskuja. Pahimpia niistä oli autoritääristen diktatuurien syntyminen eri puolille Eurooppaa. Osa diktatuureista katosi toisessa maailmansodassa, mutta osa kesti aina 1990-luvulle asti. Kun Itä-Euroopan maat vihdoin olivat vapautuneet sosialismin kahleista, kirjoitettiin jo historian lopusta ja liberaalien demokraattisten yhteiskuntien riemuvoitosta maailmassa. Muutaman jäljellä olevan diktatuurien arveltiin hajoavan ennen pitkää omaan mahdottomuuteensa.

Nyt ei olla enää yhtä optimistisia. Lehdissä on tuon tuostakin kirjoituksia, joissa kerrotaan länsimaisen liberaalin demokratian olevan kriisissä. Autoritäärisyyden ruma peikko kurkistelee milloin sieltä, milloin täältä. Kuvitelma historian lopusta olikin ennenaikainen. Eräässä tämän ajan ”best sellerissä”, israelilaisen historioitsijan Yuval Hararin kirjassa ”Sapiens: A Brief History of Humankind” esitellään näkemys, että liberaali demokratia alkaa olla tiensä päässä. Humanismi korvataan uudella valtauskonnolla dataismilla, jossa tietokone ja ihminen yhdistyvät uudeksi superroduksi. Suuresta osasta ihmisiä tulee tarpeettomia.

Helsingin Sanomissa haastateltiin jokin aika sitten yhtä maailman älykkäimpiin kuuluvaa henkilöä, shakkimestari Garri Kasparovia. Hän kertoo olleensa 1990-luvun alussa samaa mieltä kuin japanilainen Francis Fukuyama, joka kirjassaan ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” esitti ajatuksen, että ihmiskunnan ideologinen evoluutio on päättynyt, ja lopullinen globaali järjestelmä tulee olemaan liberaali demokratia. Nähtyään, ettei näin taida käydäkään, Kasparov esitti, että järjestelmät tulevat ja menevät sykleissä. Välillä voi olla vapaampaa, mutta autoritäärinen kausi tulee ennen pitkään aivan kuin seuraava jääkausi maapallon kiertokulussa. Kasparovin mielestä nyt on näkyvissä merkkejä siitä, että jääkausi uhkaa:

”Historia ei lopu, se kulkee sykleissä ja sillä on omat vuodenaikansa. Talvi, josta varoitan, ei ole vain ilmastonmuutos tai pitkä kylmä kausi. Se on pahuuden nousu. Jos emme pidä varaamme, pahuus voi kasvaa liian suureksi.”

Kasparov tarkastelee asioita maailman mittakaavassa ja varoittaa diktaattoreiden kyltymättömästä vallanhimosta. ”He eivät pysähdy, ellei heitä pysäytetä”, hän sanoo. ”Jos vetäydyt ja päästät tyhjiön syntymään – kuten Obama teki raukkamaisella ulkopolitiikallaan – tyhjiö täyttyy.”

Kasparovin näkemyksen mukaan diktaattorit perustelevat vallassaoloaan – milläpä muullakaan kuin turvallisuudella. He väittävät, että heidän maansa ovat vaarassa, ja ainoastaan he pystyvät torjumaan vaaran.

”Ulkoinen uhka on perustelu vallalle. Se on näiden diktaattorien myyntiartikkeli, tavaramerkki.”

Vaikka Urho Kekkonen ei ollut diktaattori ainakaan sanan varsinaisessa mielessä, eikö hänenkin vallassa pysymistään perusteltu sillä, että hän on ainoa, joka kykenee hoitamaan suhteet Neuvostoliittoon niin, että Suomen turvallisuus ei vaarannu.

Kasparov tarkastelee globaalia maailmanpolitiikka. Samat luonnonlait ovat voimassa kuitenkin myös valtioiden sisällä. Niissäkin valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään, jos kansalaiset unohtavat puolustaa vapauttaan. Niissäkin vallankäyttöä ja kansalaisten vapauden vähentämistä perustellaan erilaisilla kuvitelluilla uhkilla ja turvallisuudella. ”Jääkausi” ja ”pahuuden nousu” on nähtävissä myös monien valtioiden sisällä. Liberaalit arvot eivät ole muodissa. Kansalaiset kaipaavat tiukempaa kuria ja ankarampia rangaistuksia. Siksi he äänestävät konservatiiveja.


Turvallisuuden tietä diktatuuriin.

Minun poliittisen näkemykseni mukaan länsimaisiin yhteiskuntiin on iskenyt sairaus nimeltä ”turvallisuususkonto”. Voi sille tietysti muunkin nimen keksiä. Kansalaisten vapaus, jonka edistäminen oli alun perin länsimaisten yhteiskuntien tärkein olemassaolon tarkoitus ja oikeutus, on hylätty ja korvattu turvallisuudella.

Poliitikot eivät ole enää vuosikausiin sanoneet vapaudesta mitään toisin kuin poliitikot sata vuotta sitten, jolloin vapaus ja sen vaatiminen kuului poliittiseen perussanastoon. Nykyisin vapaus tarkoittaa poliitikkojen puheissa ja puolueiden vaaliohjelmissa korkeintaan valinnanvapautta Sote-palveluissa tai jotakin muuta yhdentekevää asiaa. Kukaan ei enää puhu kansalaisten kumoamattomasta yksilönvapaudesta, vaikka tämä asia oli kaikkein tärkein silloin kun demokraattisten yhteiskuntien perusteita luotiin. Valtioiden koko olemassaolo perustui kansalaisten vapauden puolustamiseen ainakin puheiden tasolla, jos ei aina oikeasti.

Nyt kansalaisten vapautta voidaan ”myydä” mitättömimmästäkin hinnasta. Riittää kunhan lakitekstissä mainitaan sana ”turvallisuus”. Sitä ei tarvitse edes erikseen perustella, koska turvallisuusviranomaisilla alan suvereeneina asiantuntijoina katsotaan olevan yksinoikeus päättää siitä, onko jokin asia turvallisuusasia. Ja kun viranomainen on näin päättänyt, sillä on saman tien diktaattorin oikeudet käyttää valtaa kyseisessä asiassa.

Miten tähän on tultu? Miksi ihmiset hyväksyvät vapautensa riistämisen? Onko turvallisuus ihmisille todella niin tärkeätä, että he ovat halunneet luovuttaa pois mahdollisuutensa päättää jopa siitä, milloin ja missä asioissa yleensä on tai voi olla kyse turvallisuudesta.


Aivopesu.

Jos väitän, että ihmiset on aivopesty, väitteelle nauretaan. Jotkut suuttuvat, kun kehtaan aliarvioida heidän kykyään päättää itsenäisesti mielipiteistään. He sanovat, ettei heitä ainakaan ole aivopesty, vaan he ovat itse täysin vapaasti muodostaneet mielipiteensä. Ja samaan hengenvetoon he kysyvät, että eikö minua sitten ole aivopesty, jos heidät on. Miten minä ainoana muka olen välttänyt tämän kohtalon.

Yksi aivopesun keskeisiä tuntomerkkejä on se, että aivopesun läpi käyneet eivät huomaa olleensa sen vaikutuksen alaisia. He eivät kykene näkemään, että heidän mielipiteensä on istutettu heihin. Tästähän aivopesussa nimenomaan on kyse.

Jotta aivopesun huomaisi, sitä on tarkasteltava epäsuorasti. On etsittävä tiettyjä tuntomerkkejä, jotka yleensä yhdistetään aivopesuun. Yksi tällainen tuntomerkki on ihmisten mielipiteiden epänormaali samanlaisuus. Tavallisestihan ihmiset eivät ole asioista samaa mieltä. Kaikki eivät tilaa samaa lehteä. Kaikki eivät osta samanlaista autoa. Kaikki eivät äänestä samaa puoluetta. Kaikilla ei ole samanlainen maku ruuan tai muodin tai musiikin suhteen.

Erilaiset mielipiteet ovat normaaleja. Kun jossakin asiassa kaikki ovat samaa mieltä, taustalla saattaa olla se, että ihmiset on manipuloitu olemaan samaa mieltä. Jos heiltä kysyy, he kiistävät tämän jyrkästi. Mainitaan nyt vaikka esimerkkinä pohjoiskorealaiset. He kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että heidän johtajansa ovat maailman parhaita ja heidän järjestelmänsä samoin. Tähän joku voi huomauttaa, ettei kyse ole aivopesusta vaan siitä, että Pohjois-Koreassa on pakko olla samaa mieltä tai käy huonosti. Se on totta, mutta siitä huolimatta useimmat maan kansalaisista ovat aidosti sitä mieltä, mitä he ovat. Pakkokeinoja tarvitaan ainoastaan sen pienen vähemmistön kurissa pitämiseen, johon henkinen manipulointi ei ole tehonnut.

Epänormaali samanmielisyys on siis yksi aivopesun tuntomerkeistä, joka ei kuitenkaan vielä täysin todista, että ihmiset olisivat olleet aivopesun kohteena. Myös toisen keskeisen ehdon on täytyttävä. Nimittäin sen, että ihmiset ovat oikeasti olleet pitkäaikaisesti yksipuolisen voimakkaan ja mieliä muokkaavan propagandan kohteena. Kun nämä kaksi ehtoa täyttyvät, voidaan oikeastaan jo olla varmoja, että meneillään on aivopesu. Prosessista voi käyttää jotain muutakin nimitystä. Pääasia on, että ihmisten mielet muokataan ulkoapäin, ja ihmiset luulevat heihin istutettuja ajatuksia omikseen. Tavallaan ne tietysti ovatkin heidän omiaan sen jälkeen, kun ne on heihin istutettu, mutta ne eivät ole alun perin heidän itse keksimiään.

Kun ihmisten ajatusmaailma on samanlaistettu ja mukautettu yhteensopivaksi vallitsevaan järjestelmään, vallitsevasta järjestelmästä on tullut tavallaan kuin normaalin mittari. Tämän jälkeen mielten muokkaaminen sujuu lähes omalla painollaan enemmistön pyrkiessä olemaan normaaleja. Ne, joilta tämä ei onnistu, poistetaan yhteiskunnasta tavalla tai toisella. Lievimmillään poistaminen voi olla sitä, että väärää mieltä olevat yksilöt, ”toisinajattelijat”, leimataan yhdenmukaistetun median avulla niin negatiivisiksi, ettei heitä kuunnella eikä heidän mielipiteitään kannateta. 1970-luvulla Suomessa ”fasismi” ja ”äärioikeistolaisuus” olivat leimakirveitä, joilla poliittisesti väärää mieltä olevat marginalisoitiin, vaikka heillä ei olisi ollut mitään tekemistä näiden aatteiden kanssa.

Jos missä tahansa maassa – olkoon se länsimainen demokratia tai kommunistinen kansandemokratia tai mihin tahansa aatteeseen nojaava häikäilemätön diktatuuri – kysytään ihmisiltä, mitä mieltä he ovat maansa lainsäädännöstä ja poliittisesta järjestelmästä, enemmistö ihmisistä kannattaa niitä. Siksi, että ne edustavat näissä maissa sitä, mitä pidetään normaalina. Jos neuvostoliittolaisilta olisi kysytty, haluavatko he maahansa kapitalistisia yksityisyrityksiä, enemmistö olisi todennäköisesti vastannut, että ei. Kapitalistiset yksityisyritykset olivat nimittäin kiellettyjä, ja yritys perustaa sellainen oli rangaistava rikos. Kapitalistisia yksityisyrityksiä vastaan oli harjoitettu negatiivista propagandaa kymmenien vuosien ajan. Samaan aikaan porvarillisissa länsimaissa kapitalistiset yksityisyritykset olivat olemassa oleva realiteetti. Näiden maiden asukkaiden enemmistö olisi todennäköisesti vastannut kieltävästi, jos olisi kysytty, pitäisikö yksityiset yritykset lakkauttaa ja siirtyä sosialismiin.

Edellä esitetty esimerkki osoittaa, miten ihmisten omiksi mielipiteikseen luulemat mielipiteet ovat todellisuudessa järjestelmän heihin istuttamia. Jos järjestelmä on sosialistinen, enemmistö ihmisistä kannattaa sosialismia. Jos järjestelmä on kapitalistinen, enemmistö ihmisistä kannattaa sitä.

Se, että suomailaisista suuri enemmistö kannattaa nykyisen kaltaisen poliisin olemassaoloa ja vallankäyttöä, johtuu samasta syystä kuin sosialismin kannatus niissä maissa, joissa se on vallitsevana järjestelmänä. Valtaa käyttävästä poliisista on tullut normaali aivan samalla tavalla kuin valtion omistamat tuotantovälineet ovat normaali asia sosialistimaissa. Ihmiset on aivopesty kannattamaan näitä asioita.

Miten aivopesu käytännössä tapahtuu?

Poliisin normalisoinnin ollessa kyseessä aivopesu tapahtuu esittelemällä ihmisille erilaista aineistoa, joka vaikuttaa siten, että se saa ihmiset pitämään poliisia itsestäänselvyytenä aivan kuten ovat ilta ja aamu ja kuu ja aurinko. Tavoitteena on, että ihmiset eivät kyseenalaista poliisia ja sen vallankäyttöä. Kansalaisten halutaan pitävän poliisia kaikin puolin hyväksyttävänä ja normaaliin elämään kuuluvana positiivisena asiana.

Tätä kaikkeahan poliisi onkin, joku ehkä huomauttaa ja tulee saman tien todistaneeksi, että aivopesu on tehonnut ainakin hänen kohdallaan.

Aivopesu alkaa jo aivan pienenä, kun lapselle annetaan poliisinalle tai nukke tai muu poliisiaiheinen lelu. Aivopesu jatkuu samoissa merkeissä, kun lapsi tulee vanhemmaksi. Poliisilelut ja poliisileikit ja poliisisadut ja poliisisarjakuvasankarit ovat osa tätä aivopesua, joka jatkuu myöhemmällä iällä TV:n poliisisarjoina ja poliisielokuvina ja poliisiaineisina tietokonepeleinä ja dekkareina ja monenlaisessa muussa muodossa. Oleellista on se, että propagandan pääosassa on myönteisessä valossa esitetty poliisi.

Poliisimyönteistä aivopesua harjoitetaan nykyisin todennäköisesti enemmän kuin yhdenkään poliittisen liikkeen tai uskonnon ja niihin liittyvien asioiden julistamista on koskaan harjoitettu. Poliisimyönteinen aivopesu on lisääntynyt räjähdysmäisesti viime vuosina. Sitä tulee monesti useilta TV-kanavilta yhtä aikaa, yhteensä kymmeniä tunteja viikossa.

Miksi poliisipropagandaa julkaistaan monikymmenkertaisesti enemmän kuin ennen? Pelkästään siksikö, että kansalaiset saataisiin alistumaan kieltoihin ja rajoituksiin ja sääntöihin, jotka lisääntyvät koko ajan? Propagandan tarve ja määrähän kulkevat käsi kädessä järjestelmän autoritäärisyyden kanssa. Mitä ankarampi diktatuuri, sitä enemmän propagandaa se tarvitsee oikeuttaakseen itsensä. Vai onko poliisipropaganda yleistä valmistelua, joka tähtää siihen, että kansalaiset alistuvat ja ”hyväksyvät” sen, mitä tuleman pitää eli lopullisen vallankaappauksen sitten kun sen aika on. Toisaalta mitään erillistä tulevaa vallankaappausta ei edes tarvita, kun valta joka tapauksessa liukuu hiljalleen uusille isännille – poliiseille.

Diktatuuriin kuuluu aivopesu ja tauoton järjestelmää ylistävä propaganda. Ehkä elämme jo diktatuurissa, kun propagandaakin esitetään diktatuurille sopivassa määrin eli paljon.


Miksi yhteiskunta on ajautumassa kohti diktatuuria?

Ehkä lopuksi on vielä käsiteltävä sitä, mihin tämä kaikki perustuu. Miksi poliisi juuri nyt on kaappaamassa, jos ei kertarysäyksellä niin hivuttamalla, valtaa itselleen? Miksi näin ei ole tapahtunut aikaisemmin.

Valtaa ei voi jakaa loputtomiin. Kun yksi saa sitä, toinen menettää sitä. Yksinkertaistettuna nykyisen tilanteen voi esittää seuraavasti.

Jotkut aikaisemmin valta-asemissa olleet ovat menettäneet osan vallastaan. On syntynyt valtatyhjiö, ja vallan makuun päässyt poliisi on täyttämässä tyhjiön.

Tapahtumien kulku on tietysti käytännössä paljon monimutkaisempi. On muistettava myös se, että valta ja vapaus edustavat samaa asiaa. Ne ovat saman ilmiön eli toimintavapauden ääripäät. Vapautta on se, kun saa päättää omista asioistaan. Valtaa on se, kun saa päättää myös muiden asioista. Tasa-arvoinen tila vallitsee silloin, kun kukin saa päättää vain omista asioistaan.

Ihmisiä on joskus verrattu laumaeläimiin, mikä on mielestäni liioiteltu vertaus. Eiväthän ihmiset sentään elä antilooppilaumojen tai kalaparvien kaltaisissa kiinteissä ryhmissä, jotka kulkevat johtajansa kannoilla kuin yhtenäinen olio. Ihmisten elämä on sentään paljon yksityisempää. Ehkä ”yhteisöeläin” olisi parempi määritelmä ihmiselle, jos eläinmaailmasta välttämättä halutaan nimi ottaa. Ihmisethän elävät osana laajempaa yhteisöä ja yhteisöjä. Joissakin tilanteissa ihmiset voivat tietysti toimia myös laumassa ja laumana, jos olosuhteet sitä edellyttävät.

Ihmiskunnan pitkässä olemassaolon taistelussa ne yhteisöjen jäsenet ovat saaneet enemmän ja elinkykyisempiä jälkeläisiä, jotka ovat olleet mahdollisimman korkealla yhteisön sisäisessä hierarkiassa. Lintuparvien kohdallakin puhutaan ”nokkimisjärjestyksestä”. Voimakkain yksilö saa parhaat palat ja parhaan puolison ja siten eniten jälkeläisiä. Luonto karsii pois heikoimmat yksilöt. Kilpailullisuus ja taistelutahto ja periksiantamattomuus rikastuvat sukupolvi sukupolvelta.

Edellä mainitusta syystä ihmisten perimässä ilmenee erittäin voimakas kilpailunhalu, mikä näkyy käytännössä mm. siinä, että ihmiset kilpailevat lähes asiasta kuin asiasta. Ei ole niin hullua asiaa, ettei siitä järjestettäisi kilpailua ja julistettaisi voittajia ja mestareita. Jo yksistään tämä todistaa sen, että kilpailullisuus on oleellinen osa ihmisen perimässä saatuja ominaisuuksia. Lisätodiste on se, että ihmisillä käynnistyy kuin salamaniskusta voimakas psyykkinen ja jopa fyysinen puolustautumisreaktio heti, kun he kokevat asemansa yhteisön hierarkian portailla laskeneen tai olevan vaarassa laskea. Reaktio voi ilmetä suuttumisena ja kostonhaluna, jonka tavoitteena on menetetyn aseman palauttaminen jos ei muuten niin ainakin symbolisella tasolla. Reaktio voi ilmetä mustasukkaisuutena. Se voi ilmetä myös kateutena tai ”sisuuntumisena” ja haluna näyttää jollekin, joka näyttää saavuttaneen jotakin ja menneen siten edelle kilpailussa. Menetetty arvostus halutaan palauttaa.

Kilpailu saa aikaan voittajia ja häviäjiä. Niinpä yhteiskunnissa on sisäänrakennettuna taipumus polarisoitua siten, että valta ja varallisuus kasautuvat muutamille harvoille. Silloin kun on jotakin tavoiteltavaa, ja kilpailu on vapaata, tasa-arvoinen lopputulos on vähiten todennäköinen vaihtoehto. Näin ollen yhteiskunnissa on painetta kehittyä enemmän diktatuurin suuntaan kuin tasa-arvon suuntaan.

Fyysinen valta – eli väkivaltaan ja sillä uhkaamiseen perustuva valta – on aina kiinnostanut tiettyä osaa ihmisistä. Ammatteihin, joissa valtaa voi käyttää – kuten sotilaaksi – on aina ollut halukkuutta. Nykyisessä maailmantilanteessa armeijoiden merkitys rauhantilassa elävissä maissa on vähentynyt. Armeijat on eristetty kasarmeihinsa ja tukikohtiinsa. Armeijan jättämän valtatyhjiön täyttänyt poliisi, josta on tullut ikään kuin toinen armeija. Poliisin koulutustaso ja arvostus ja merkitys yhteiskunnassa on lisääntynyt samaa tahtia kuin sen pyrkimys saada lisää toimivaltuuksia. Täytyyhän valtuuksien lisääntyä samaa tahtia poliisimiesten paisuvan egon kanssa.

Yhdysvalloissa esitetään paljon huolestuneita näkemyksiä siitä, miten Yhdysvaltojen poliisi on militarisoitunut. Poliisista on tullut armeija, joka taistelee omaa kansaansa vastaan. Sama ilmiö on ollut nähtävissä myös Suomessa. Tästä ei voi erehtyä kun vertaa valokuvista miltä poliisit näyttivät 1960-luvulla, ja miltä he näyttävät nyt. Armeijan suuntaan viittasi sekin, kun entinen poliisin ylijohtaja Paatero ehdotti syyskuussa 2016 julkaistussa kirjassaan sisä- ja puolustusministeriön yhdistämistä ja muuttamista turvallisuusministeriöksi.

Siihen, että ihmisten yksilönvapaus vähenee, ja poliisin valta kasvaa, on lukuisia eri syitä. Ihmiset ovat tulleet välinpitämättömiksi. Heitä kiinnostavat politiikassa päivähoitomaksut ja Sote-uudistukset ja opintotuet ja muut tämän tyyppiset ”pehmeät” asiat – ei se, miten poliisin valta ja röyhkeys lisääntyvät.

Poliisi kokeilee kepillä jäätä, ja jos jää kestää, se astuu sinne. To boldly go... ja niin edelleen. Tällä jäävertauskuvalla tarkoitan sitä, että poliisi testaa ja venyttää toimivaltansa rajoja, ja jos se selviää huomautuksitta, poliisin toimivalta ulottuu siitä alkaen uusille rajoille. Tulevaisuudessa näitäkin rajoja taas venytetään. Tällä tavalla poliisin valta kasvaa, ja se saa lopulta oikeuden tehdä lähes mitä tahansa. Juuri koskaan ei käy niin, että poliisi menettäisi jo kerran saamansa vallan, olipa valta tullut mitä kautta tahansa. Tulee mieleen eri rajoiltaan pullisteleva valtio Suomen itäpuolella.

Yksi viime aikoina uutisissa mainittu esimerkki poliisin harjoittamasta valtaoikeuksien koettelemisesta oli se, kun moottoripyöräpoliisi ajoi takaa siviilimoottoripyörää, jonka kyydissä oli kuljettajan lisäksi matkustaja. Poliisi videoi vaarallisen takaa-ajon kaupunkialueella ja julkaisi videon. Toiminta oli siinä määrin brutaalia ja ihmisten turvallisuutta vaarantavaa, että se johti tutkintaan. Uutisen mukaan poliisi ei saanut toiminnastaan moitteita. Tästä lähtien poliisilla on siis entistäkin kiistattomampi oikeus vaarantaa sivullisten turvallisuutta järjettömillä kuolemanralleillaan, joita se järjestää yleisillä maanteillä poliisimiesten huvitukseksi.

”Takaa-ajot viedään loppuun, jotta poliisin uskottavuus säilyisi”, on poliisin edustaja on kertonut uskollisille apulaisilleen eli tiedotusvälineiden toimittajille. Poliisimiesten testosteronihumalan ruokkiminen näyttää olevan tärkeämpää kuin tavallisten ihmisten elämä. Poliisivaltio on täällä nyt. Ei sitä tarvitse enää odottaa. Tänäkin vuonna huhtikuun alkuun mennessä on jo ehtinyt kuolla nuori mies järjettömässä poliisin takaa-ajossa.

Miksi ihmiset alistuvat? Eivätkö he näe, kuinka vankilaa muurataan heidän ympärilleen tiili kerrallaan?

Yhä suurempi osa ihmisistä asuu kaupungeissa, ja kaupunkien asukkaat kasvavat jo lapsesta asti maailmaan, jossa on valtavasti sääntöjä ja kieltoja ja rajoituksia ja valvontaa eri muodoissaan. Kun kasvaa häkissä, ei osaa kaivata sitä, mitä on häkin ulkopuolella. Tämä voi olla yksi syy ihmisten välinpitämättömyydelle silloin, kun yksilönvapauksia edelleen kavennetaan.

Yhä suurempi osa poliittista päättäjistä on naisia. Ja naiset ovat tunnetusti turvallisuushakuisia. Kun vaakakupissa on kansalaisten henkilökohtainen vapaus ja turvallisuus, he valitsevat turvallisuuden. Heiltä jää huomaamatta tai he eivät välitä siitä, että turvallisuuden kulissien takana piileksii pamppuaan kiillotteleva poliisimies naama tyytyväisessä virneessä.