Jalankulkijoiden turva - vai turma?

Kertomus 1.

Kun ajan autolla ja näen edessäpäin heijastimen heiluvan, vaihdan lyhyille valoille ja kierrän jalankulkijan turvallisen matkan päästä. Näinhän monet varmaan tekevät. Tänään kuitenkin hujautin puolen metrin päästä vastaan tulevaa lenkkeilijää ja lisäksi pitkillä valoilla.

Miksi? En ainakaan tahallani. En vain yksinkertaisesti tunnistanut turmaliiviä.... siis "turvaliiviä" päällään pitävää lenkkeilijää eläväksi olennoksi. Näin omituisia valoja ja luulin niitä maantien varressa oleviksi huomiotolpiksi tai linja-autopysäkin heijastaviksi merkeiksi tai miksi tahansa monista heijastavista tai valaisevista kohteista, joita pimeällä maantiellä voi nähdä. Vasta kun jalankulkija oli noin kahdenkymmenen metrin päässä, tajusin kirkasta valoa heijastavan kohteen hänen heijastinliivikseen. Tunnistaminen johtui siitä, että liivit liikkuivat (jos jalankulkija olisi seisonut paikallaan, tunnistaminen olisi tapahtunut vieläkin myöhemmin). Tässä vaiheessa ei ollut enää aikaa väistämiseen eikä edes valojen vaihtamiseen. Lenkkeilijä ei jäänyt auton alle, mikä on hyvä asia. Mutta jos tien varressa olisi ollut kaksi vierekkäin kävelevää ihmistä, jotka olisivat luottaneet liiveihinsä, en ole varma mitä olisi tapahtunut.

En ole kertaakaan ollut edes lähellä tilannetta, jossa olisin ollut vaarassa ajaa tavallista pientä heiluvaa heijastinta käyttävän jalankulkijan päälle. Sen sijaan "heijastinliivien" käyttäjiä on monta kertaa ollut vähällä jäädä autoni alle yksinkertaisesti siitä syystä että en ole tunnistanut omituisia kirkkaita valoilmiöitä jalankulkijoiksi. Vastaantulevan auton valot, märkä tie tai jokin muu seikka on ehkä huonontanut näkyvyyttä ja tehnyt näkymän tunnistamisen entistä vaikeammaksi. Turvaliivien heijastimia on voinut luulla esimerkiksi kaukana vastaan tulevan auton valoiksi tai jonkin työkoneen valoiksi, eikä näkymää ole tajunnut lähellä käveleväksi ihmiseksi tai ihmisiksi.

Jos haluatte vaarantaa henkenne, kun lähdette kävelemään pimeälle maantielle, käyttäkää heijastinliiviä. Sen käyttäminen on jopa vaarallisempaa kuin kokonaan ilman heijastinta liikkuminen, sillä ilman heijastinta kävelevää ihmistä ei näe autoon, joten auton kuljettaja ei voi reagoida "näkymään" väärin. Jos ilman heijastinta kävelevä siirtyy penkalle auton lähestyessä, hän on turvassa. Heijastinliivin käyttäjää ei edes penkalle nouseminen välttämättä pelasta, jos lähestyvän auton kuljettaja luulee heijastimia joksikin muuksi valoksi ja lähtee kiertämään kohdetta väärältä puolelta.

Turvallisinta on siis kävellä ilman heijastinta (ja väistää autoja) tai käyttää perinteistä pientä heiluvaa heijastinta (ja väistää silloinkin autoja). Turvaliivit sen sijaan ovat turmaliivit. Ne ovat erityisen turmiolliset siitäkin syystä, että niiden käyttäjillä näyttää olevan väärä turvallisuuden tunne, koska he ajattelevat että heidän päälleen ei kukaan voi ajaa, vaikka he eivät väistäisikään, koska heidät varmasti nähdään.

Toivottavasti minä en ole se, joka ajaa ensimmäinen turmaliivin käyttäjän hengiltä.

Kertomus 2.

Ajellessani eräänä iltana autoni lämmityslaite alkoi pitää aivan hirveätä meteliä ja lakkasi sitten toimimasta. Oli sen verran kylmä, että päätin ottaa takapenkiltä lisää vaatteita ja pukea ne päälleni.

Tätä varten auto piti hetkeksi pysäyttää. Huomasin edessäpäin linja- autopysäkin ja päätin ajaa sinne. Lähestyessäni pysäkkiä ihmettelin, missä se tarkasti oikeastaan on, ja miksi sitä ei ole aurattu.

Katselin tien pintaa ja siinä olevia autojen jälkiä. Yhtäkkiä säikähdin, kun lähellä autoa käveli jalankulkija heijastinliivi päällään. Mitään linja-autopysäkkiä ei ollutkaan, vaan pysäkin merkiksi luulemani vaalea valoilmiö olikin jalankulkijan heijastinliivi.

Tässä mallissa ei ollut pystyssä olevia heijastinraitoja vaan ainoastaan vaakasuorassa olevat heijastinnauhat, joten liivi todella näytti kaukaa linja-autopysäkin merkiltä tai pieneltä sivutien viitalta. Vasta aivan lähellä tajusin valoilmiön jalankulkijaksi. Olin tällöin jo melkein aloittanut kääntymisen "pysäkille", joten jalankulkija oli potentiaalisessa vaarassa. Hän ei jäänyt alle, mutta jo pelkkä ajatus, että jalankulkijoiden kohtaamisesta saa kirjoitella myöhemmin "läheltä piti" selostuksia, kertoo omaa kieltään heijastinliivien vaarallisuudesta (mitä asiaa suurin osa ihmisistä ei myönnä, koska eihän propagandan toitottama "turvallisuusvaruste" voi olla "vaarallisuusvaruste").

Myöhemmin matkalla kohtasin vielä toisen heijastinliivin käyttäjän, ja hänetkin tunnistin jalankulkijaksi vasta aivan viime hetkellä. Jos hän olisi käyttänyt perinteistä heijastinta, olisin tunnistanut hänet kauempaa ja myös kiertänyt kauempaa.

Kertomus 3.

Palaan vielä edelliseen kertomukseen. Näin edessäpäin tien varressa vaalean "valoilmiön", jonka oletin joko linja-autopysäkillä olevan kyltin heijastavaksi pinnaksi tai pienen paikallistien viitaksi. Mieleeni ei tullut muita vaihtoehtoja kuten jalankulkijan heijastinliiviä. Vasta aivan lähellä huomasin, että kyseessä on jalankulkija.

Heijastinliiveissä on mielestäni se ongelma, että niitä ei ole standardoitu. Joissakin on poikittaisia heijastimia, joissakin pystysuuntaisia heijastimia, joissakin molempia. Koska käyttäjät ovat eri pituisia, heijastimet ovat eri korkeudella. Jopa koirille taitaa olla olemassa heijastinliivejä. Kun tilanne on tämä, miten autoilija voi pitkän matkan päästä tietää, mikä auton valoissa heijastava kohde milloinkin on?

Kerran tien varressa käveli joukko eri kokoisia ihmisiä, joilla kaikilla oli heijastinliivit päällään. Saavuin paikalle autolla mutkan takaa, ja juuri samaan aikaan tuli vastaan toinen auto kirkkailla valoilla. En tajunnut ollenkaan, mikä on se toinen valoilmiö, joka edessä näkyi (eli ihmisjoukko liiveineen). Luulin valoilmiötä huomattavasti kauempana olevaksi tukkirekaksi, jota lastataan jollakin pysäkillä tai tien varressa. Tällainen tukkirekka käyttää usein työvaloja lastaustilanteessa, ja sen vierellä voi olla jokin metsätyökone, jossa myös on paljon valoja. Vasta aivan viime hetkellä huomasin edessä olevat jalankulkijat ja ajoin aivan hipomalla heidän ohitseen. En ehtinyt käytännössä väistää tai hidastaa lainkaan, eikä se liukkaalla maantiellä olisi ollutkaan helppoa. Jos jalankulkijoilla olisi ollut pienemmät välkähtelevät heijastimet, olisin jo kaukaa tunnistanut heidät jalankulkijoiksi ja sen mukaisesti hidastanut nopeutta ja kiertänyt jalankulkijat turvallisen matkan päästä.

Kertomus 4.

Vaara aiheutuu siitä, että valoilmiön väärä tulkinta hidastaa jalankulkijan havaitsemista, jolloin jalankulkijaa ei ehdi kiertää kauempaa. Ehkä mitään yliajoa ei tapahdu, mutta on turvallisempaa kiertää jalankulkija 2-3 metrin päästä kuin hivotella häntä puolen metrin päästä. Jalankulkija voi säikähtää tilannetta jopa vielä enemmän kuin autoilija.

Liikenneturvan sivulla kirjoitetaan heijastimista seuraavasti:

"Heijastinta käyttämällä jalankulkija parantaa havaittavuuttaan. Kaukovaloilla ajava autoilija näkee pimeällä tiellä ilman heijastinta kulkevan jalankulkijan vaatetuksesta riippuen noin 100 metrin etäisyydeltä. Heijastinta käyttävän hän huomaa jopa 300 metrin päästä. Kohtaamistilanteessa lähivaloilla ajava autoilija havaitsee ilman heijastinta kulkevan henkilön vasta noin 40 metrin etäisyydeltä, kun jalankulkijan heijastin näkyy 100 - 150 metrin etäisyydeltä."

Itse en käytä heijastinta pimeällä kävellessäni, koska väistän lähestyviä autoja siirtymällä kokonaan pois ajoradalta. Autoilijan kannalta ei liene välttämätöntä tietää, käveleekö joku tien pientareella, koska autot eivät aja siellä (paitsi otsikossa mainituissa tapauksissa, joissa kuljettajien mahdollisuudet väistellä esteitä lienevät vähäiset - joten heijastimesta ei olisi hyötyä).

Jos jalankulkija ei aio seikkailla maantiellä auton ajolinjalla, hänen havaittavuudellaan ei ole merkitystä, eikä sitä tarvitse parantaa.

Liikenneturvan väitteen "heijastinta käyttämällä jalankulkija parantaa havaittavuuttaan" kiistän ainakin osittain heijastinliivien osalta. Niitä käyttämällä jalankulkija parantaa ehkä näkyvyyttään mutta huonontaa havaittavuuttaan. Vaara aiheutuu siitä, että havaitsemalla jalankulkijan vasta aivan viime hetkellä autoilija ei ehdi väistää tai hidastaa nopeutta. Havaittavuuden kannalta heijastinliivin käyttäminen on siis melkein sama asia kuin kokonaan ilman heijastinta liikkuminen, mutta "hämäysvaikutuksesta" ja jalankulkijan väärästä turvallisuuden tunteesta johtuen niiden käyttäminen on vieläkin vaarallisempaa. Mutta kuten jo on käynyt ilmi, tästä asiasta ei päästä yksimielisyyteen. Edes monia käytännön kokemuksia "ohoh, meinasin ajaa päälle" ei katsota minkään arvoiksi todisteiksi liivien vaarallisuudesta, koska turvaliivit eivät voi olla vaaraliivit. Virallisia totuuksia on mahdotonta kumota.

Onkohan pelkkää sattumaa, että Liikenneturvan sivulla esitetyt heijastimet ovat pieniä ja välkkyviä. Heijastinliivien kuvaa sivuilla ei ole. Ja pieniä heijastimia näytetään suosivan eräillä muillakin sivuilla.

http://www.pedestrianreflectors.com.au/

Ja onhan tätä asiaa jonkin verran tutkittukin ja todettu, että pelkkä näkyminen ei riitä, vaan autoilijan pitää myös tunnistaa, mikä edessä näkyvä kohde on:

"Motorists could see something up ahead, but couldn’t recognize it quickly as a bicyclist or pedestrian."

"Movement is one of the cues the brain uses to direct its attention. A reflector that is moving will be seen much more quickly than one that is stationary."

Aivan niin. Liikkumattomalta näyttävää valoilmiötä (heijastinliiviä) ei heti tajua tiellä käveleväksi ihmiseksi.

(linkki on poistunut)

http://safety.fhwa.dot.gov/saferjourney/Li...countermeasures/63.htm

Pitääkö lakeja kunnioittaa?

Minutkin - kuten varmaan useimmat ihmiset - on kasvatettu noudattamaan lakia. Ei ehkä aivan pilkulleen, mutta suunnilleen. Jossakin vaiheessa aloin kuitenkin miettiä tarkemmin lakien olemusta. Tulin siihen tulokseen, että jotkut lait ovat itsesään pahoja, ja monia lakeja, jotka eivät varsinaisesti ole pahoja, käytetään pahanteon välikappaleena. Miksi lakeja siis pitäisi noudattaa - tai ainakaan huonoja lakeja.

Kaksi tapahtumaa erityisesti on vaikuttanut oikeuskäsitykseeni. Toinen oli se, kun jouduin 22-vuotiaana yllättäen pidätetyksi epäiltynä poliittisluonteisista rikoksista. Jouduin olemaan kaksi yötä poliisivankilassa (jona aikana luin Jerry Cottoneita - mistä johtuen taidan olla vieläkin "allerginen" Jerry Cottoneille). Syytettä mistään rikoksesta ei koskaan nostettu. Tämä tapahtuma sai miettimään asioita syvällisemmin.

Jatko-oppitunti seurasi, kun erehdyin valittamaan pidätyksen aikana tapahtuneen kotietsinnän menettelytavoista oikeuskanslerille. En olisi muuten valittanut, mutta minua ärsytti se, että jatkuvasti huomasin erilaisia esineitä kadonneen asunnostani ja päättelin poliisin takavarikoineen ne. Poliisi teki myös autooni "kotietsinnän". Lopullisesti menetin malttini siinä vaiheessa, kun huomasin poliisin vieneen asunnostani pienen muistikirjan, jossa oli ulkomaisessa kielikoulussa tapaamieni ihmisten nimiä ja osoitteita. Olisin halunnut lähettää heille joulukortteja. Ne jäivät lähettämättä. Soitin ensiksi poliisille ja pyysin muistikirjaa, ja kun he ilmoittivat, että en voi saada sitä, kirjoitin oikeuskanslerille.

Muutama viikko sen jälkeen, kun olin lähettänyt kirjeen, minut kutsuttiin poliisiasemalle, jossa kaikki takavarikoidut esineet - myös edellä mainittu muistikirja - palautettiin. Minua pyydettiin allekirjoittamaan paperi, jossa esineet oli lueteltu, ja jossa todistin saaneeni ne. Tämän jälkeen asiasta ei kuulunut mitään kahteen vuoteen - paitsi että jouduin vielä seuraavana kesänä käymään yhden kerran kuulustelussa, joka oli kai jonkinlainen tapauksen loppukuulustelu.

Kahden vuoden kuluttua sain oikeuskanslerilta postia eli päätöksen, jossa todettiin, että tapahtuma ei anna aihetta enempään. En muista enää sanamuotoa, mutta sain sen käsityksen - ehkä väärän - että poliisit ovat tehneet virheen, mutta virhe on niin vähäinen, että se ei johda kuin korkeintaan muistutukseen poliisille. Ja mahdollinen virhe koski tätä lain kohtaa:

"Takavarikosta on laadittava pöytäkirja. Siinä on mainittava takavarikon tarkoitus ja toimituksen kulku sekä luetteloitava takavarikoidut esineet. Takavarikon toimittajan on annettava takavarikosta todistus sille, jonka hallussa esine on ollut."

Lain idea kai on, että todistus annetaan takavarikon tapahduttua eikä vasta siinä vaiheessa, kun esineet palautetaan. Ai niin, enhän saanut silloinkaan todistusta itselleni, vaan se jäi poliisille.

Tällainen pieni asia ei sinänsä ole kovin merkityksellinen, mutta oikeuskanslerin kirjeessä oli mukana jäljennökset poliisin kaksi vuotta aikaisemmin kirjoittamista selityskirjeistä oikeuskanslerille - ja nämä kirjeet avasivat silmäni näkemään asioita hieman laajemmin, jos niissä nyt vielä jotain näkemistä oli.

Suora lainaus (nimet muutettu):

"Tutkittavana olevaan tapahtumasarjaan liittyi laeilla kiellettyjen poliittisten järjestöjen ja lisäksi vieraan valtion instituutioiden tunnuksia mukailevien todennäköisesti kuitenkin olemattomien järjestöjen nimissä suoritettuja ilkivalta-, vahingonteko- ym. rikoksia, joiden asianomistajat ovat harkinneet, että eivät vaadi syytteen nostamista ja eivät ryhdy syytetoimenpiteisiin. Törkeimmän, eräässä vaalipuhetilaisuudessa suoritetun pommiräjähdyksen tutkimukset jatkuvat edelleen. Oheistan eräitä tutkintapöytäkirjassa RXXX/XX mainittuja SO2001:n ja hänen kumppaninsa Pete Pommin laatimia kirjoituksia nähtäväksenne (xerokopioita). Kysymyksessä olevien SO2001:n autoon ja asuntoon kohdistuneiden etsintöjen yhteydessä löytyi edellätarkoitetun tyylisiä kirjoitelmia ja julisteita, joista ainakin osa oli ilmeisesti Englannissa valmistettuja ja SO2001:n sieltä Lahdenpohjaan lähettämiä. Lisäksi löytyi sanomalehdistössä esiintyneiden eri puolilla maailma toimineiden terrorijärjestöjen tunnuspiirrelmiä ja henkilöosoitteita. Tämän aineiston luovutin Suojelupoliisin Tampereen piiritoimiston edustajille. "

Poliisin on täytynyt kokea asemansa aika uhanalaiseksi, koska hän on kirjoittanut tällaista puppua viisi kuukautta tapahtumien jälkeen ja kaksi ja puoli kuukautta sen jälkeen, kun olin jo saanut takaisin edellä mainitun muistikirjan.

Ensinnäkin poliisi saa tapahtumat näyttämään todellista pahemmilta kehittämällä niistä kuvitteellisen rikossarjan, jonka kruunaa pommi-isku vaalitilaisuuteen - teko, josta minulta ei kertaakaan edes kysytty, ja jonka tekijät jäivät lehtitietojen mukaan aikanaan kiinni.

Toiseksi poliisi kirjoittaa, että hänen oikeuskanslerille todisteena lähettämänsä "kirjoitukset" ovat minun ja kumppanini yhdessä laatimia, vaikka todennäköisesti en ole edes nähnyt näitä kirjoituksia. "Kumppanini", eräs pimahtanut opiskelija, toimi omin päin, enkä edes tiennyt kaikista hänen teoistaan.

Kaikkein hulluin väite on se, että asunnostani olisi löytynyt terroristijärjestöjen tunnuspiirrelmiä ja henkilöosoitteita. Mitään tällaista ei tietenkään ollut. Ainoat osoitteet kuuluivat kielikoulussa tapaamilleni ihmisille, joille olisin halunnut lähettää joulukortit.

Tämä tapahtuma huipentui siihen, kun minut kutsuttiin taas kerran poliisiasemalle. Tällä kertaa kyseessä oli sakko, joka annettiin pari kuukautta aikaisemmin tapahtuneesta kolarista, jonka olen joskus selostanutkin. Jostakin syystä poliisi katsoi velvollisuudekseen jälkisakottaa minua tapahtumasta juuri sopivasti seuraavana päivänä oikeuskanslerin päätöksen saapumisen jälkeen - eli ehkä poliisi oli saanut epämieluisat terveiset. Sen sijaan poliisi ei katsonut tarpeelliseksi sakottaa erästä nuorta miestä, joka pari viikkoa aikaisemmin oli ajanut perä edellä kylkeeni aiheuttaen pahat lommot ja korjaamokäynnin - vaikka tämäkin tapahtuma oli mennyt poliisin tietoon autoa kuljettaneen nuoren miehen veljen ilmoitettua siitä. Saamassani sakossa oli erikoista se, että tapahtuma oli kuvattu miten sattuu, ja autoni rekisterinumero oli väärä. Toisin sanoen poliisi oli katsonut tarpeelliseksi alkaa yhtäkkiä kirjoittaa minulle muistivaraisesti sakkoa pari kuukautta vanhasta tapahtumasta, jossa paikalla käynyt (toinen) poliisi oli vain todennut, että sopikaa keskenänne.

Seuraava isompi oppitunti lakien ja lainvalvojien todellisesta luonteesta tuli 1990-luvun suuren laman aikana. Tämä tarina olisi liian pitkä kerrottavaksi, mutta todettakoon lyhyesti, että eräs korkea-arvoinen juristi oli sotkeutunut korviaan myöten miljoonaluokan laittomuuksiin - jopa paikallinen nimismies oli tätä mieltä - eikä hänelle koskaan tullut mitään seuraamuksia. Todisteita oli vaikka kuinka paljon, ja muutamat ihmiset antoivat jopa valaehtoiset lausunnot, jotka tukivat juristin syyllisyyttä. Yleinen käsitys oli se, että langat veivät niin korkealle, että jos juristia olisi syytetty, ja jos hänet olisi tuomittu, hän olisi vetänyt monta tärkeää poliitikkoa ja merkkimiestä mennessään. Niinpä häntä suojeltiin.

Sain 1990-luvun laman aikana paljon tietoa erilaisista hämäryyksistä, ja minulle - niin kuin monelle muullekin - jäi se käsitys, että paljon epämääräisiä asioita tapahtui. Laki oli näissä tapahtumissa usein pelkästään apuväline, jota hyväksi käyttäen omaisuuksia anastettiin ja ihmisiä tuhottiin.

Kaikesta edellä mainitusta ja monesta muustakin johtuu se, että en kunnioita lakeja, en kunnioita lainsäätäjiä, en kunnioita lainvalvojia, en kunnioita tuomareita enkä kunnioita oikeuslaitosta. Laki on mielestäni pelkästään väline, jonka avulla vahvempi alistaa heikomman. Lakiin ei liity minkäänlaista hyvä tai paha -käsitettä. Hyvää ja pahaa voi tehdä yhtä hyvin lakia noudattamalla kuin lakia rikkomalla.

Ihmisoikeusjuristi Matti Wuori kirjoittikin aikoinaan jotain tähän tyyliin, että 1990-luvun pahimmat teot tehtiin lakeja noudattamalla eikä lakeja rikkomalla. Mielestäni hän oli oikeassa.

Itse noudatan lakia - silloin kun noudatan - välttääkseni rangaistuksen sekä silloin kun laki sattuu vastaamaan kirjoittamatonta normia, jonka mukaan muutenkin elän. En sen vuoksi pidättäydy esimerkiksi varastamisesta, koska laki kieltää varastamisen, vaan lakeja syvemmän moraalisen periaatteen vuoksi.