Mikä on yhteiskunnan tärkein tehtävä?

Seuraava kirjoitus on tarkoitettu kommentiksi lakeja ja sääntöjä ja viranomaisia puolustavan nimimerkki TeeCeen kirjoituksiin eräällä foorumilla.
 

Mikä vaihtoehdoista on paras - sen ratkaiseminen vaati arvoasteikon ja mittarin.

Yritän nyt kommentoida muutamaa TeeCeen viime aikojen kirjoitusta. Tästä kommentistani saattaa tulla niin pitkä ja otsikon aiheesta niin paljon sivuun ajautuva, että joudun sijoittamaan ainakin osan siitä ”muualle”. Katsotaan, miten käy.

Näissä asioissa, jotka TeeCee on nostanut pinnalle, ei ole olemassa oikeata ja väärää vaihtoehtoa ainakin, jos niitä arvioidaan tieteellisesti. Tiede voi kertoa, miten asiat ovat, mutta se ei kerro, miten niiden pitäisi olla. Tieteestä ei löydy vastausta siihen, onko esimerkiksi Kiinan poliittinen järjestelmä parempi vai huonompi kuin Ruotsin poliittinen järjestelmä. Kiinassa uskotaan autoritääriseen hallintoon. Ruotsissa luotetaan demokratiaan.

Jotta voitaisiin sanoa, kumpi kahdesta vaihtoehdosta on parempi, tarvitaan jokin selkeästi määritelty tavoitearvo sekä mittari, joka mittaa, miten hyvin arvo toteutuu. Ongelma on tässäkin tapauksessa se, että kaikki eivät välttämättä jaa samoja arvoja. Kiinalaiset voivat ajatella, että heidän järjestelmänsä on hyvä, koska valtakunnassa säilyy järjestys, ja talous etenee myönteisesti. Ruotsalaiset taas voivat ajatella, että heidän järjestelmänsä on hyvä, koska se toteuttaa demokraattisen yhteiskunnan perusarvoja kuten uskonnonvapautta sananvapautta ja yksilönvapautta.

Kun mitta-asteikko ja arvomaailma ovat täysin erilaiset, asioiden vertaileminen keskenään on vaikeaa. Erityisen vaikeaa on ratkaista, mikä järjestelmistä on parempi kuin toinen. Tämän asian ratkaiseminen edellyttää vastausta kysymykseen, missä mielessä parempi.


Mikä on yhteiskunnan tärkein tehtävä?

TeeCee näyttää edustavan nykyisin yleistynyttä ajattelutapaa jonka mukaan yhteiskunnan tärkein tehtävä on taata kansalaistensa sisäinen ja ulkoinen turvallisuus. Erään puolueen puheenjohtajakilpaan ilmoittautunut poliitikko kertoi jokin aika sitten lehden haastattelussa olevansa myös tätä mieltä: ”Yhteiskunnalla on perustehtävät, kuten turvata kansalaistensa ulkoinen ja sisäinen turvallisuus”, hän sanoi. Muita yhteiskunnan tehtäviä kuten esimerkiksi sosiaaliturvaa ja työttömyysturvaa poliitikko piti luksustoimintoina. Eli hoidetaan nämäkin, jos rahaa riittää.

Edellä mainittu poliitikko ei maininnut sanallakaan sitä tehtävää, joka oli kaikkein ensimmäinen ja keskeinen, kun nykyiset länsimaiset demokratiat ottivat ensimmäisiä askeliaan 1700-luvulla. Tämä kaikkein tärkein tehtävä ei ollut kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen vaan kansalaisten vapauden takaaminen. Turvallisuus kuului luksustoimintoihin, mikäli sen edistäminen yleensä katsottiin yhteiskunnan tehtäväksi. Tältä ajalta historiankirjoihin on jäänyt Yhdysvaltojen perustajiin kuuluneen Benjamin Franklinin lause, jonka mukaan ne, jotka ovat valmiita luopumaan olennaisesta osasta vapauttaan saavuttaakseen väliaikaisesti hieman turvallisuutta, eivät ole ansainneet kumpaakaan.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa vuodelta 1776 todetaan, että ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi, ja heillä tiettyjä kumoamattomia perusoikeuksia kuten elämä, vapaus ja onnen tavoittelu. Ja näiden kumoamattomien perusoikeuksien varmistamiseksi on olemassa hallitus, jonka valta perustuu hallittujen hyväksyntään. Julistuksessa todetaan, että mikäli hallitus alkaa toimia tuhoisasti edellä mainittujen vapauksien toteutumisen kannalta, ihmisillä on oikeus vaihtaa tai kumota se ja perustaa tilalle uusi hallitus, joka parhaiten toteuttaa heidän turvallisuutensa ja onnellisuutensa.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessakin mainitaan sana turvallisuus, mutta se ei ole ensimmäinen asia, eikä sanalla ole tarkoitettu samaa, mitä ”turvallisuudella” nykyisin tarkoitetaan.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen hengessä vuonna 1789 laadittu Ranskan ihmisoikeuksien julistus lähtee samoista periaatteista. Siinäkin kansalaisten kumoamaton syntymässä saatu vapaus on ensimmäinen asia, joka mainitaan. Yhteiskunnan keskeisin perustehtävä on tämän vapauden säilyttäminen ja puolustaminen. Ranskan ihmisoikeuksien julistuksessa erittäin tärkeä kohta on vapauden määritteleminen. Vapauteen kuuluu julistuksen mukaan ihmisten oikeus tehdä kaikkea sellaista mikä ei vahingoita muita.

Edellä mainittujen julistusten ja esimerkkien hengessä kehittyivät nykyiset länsimaiset demokraattiset valtiot sellaisiksi, mitä ne ovat nyt. 1800-luvun kuluessa ja lopullisesti 1900-luvulla toteutettiin sananvapaus on uskonnonvapaus, jotka ovat keskeisiä osia kansalaisten henkilökohtaisesta vapaudesta. Naiset saivat samat oikeudet kuin miehetkin, mikä oli myös edellä mainittujen julistusten hengen mukaista.

Demokraattisten yhteiskuntien kehityksessä oli myös takaiskuja. Pahimpia niistä oli autoritääristen diktatuurien syntyminen eri puolille Eurooppaa. Osa diktatuureista katosi toisessa maailmansodassa, mutta osa kesti aina 1990-luvulle asti. Kun Itä-Euroopan maat vihdoin olivat vapautuneet sosialismin kahleista, kirjoitettiin jo historian lopusta ja liberaalien demokraattisten yhteiskuntien riemuvoitosta maailmassa. Muutaman jäljellä olevan diktatuurien arveltiin hajoavan ennen pitkää omaan mahdottomuuteensa.

Nyt ei olla enää yhtä optimistisia. Lehdissä on tuon tuostakin kirjoituksia, joissa kerrotaan länsimaisen liberaalin demokratian olevan kriisissä. Autoritäärisyyden ruma peikko kurkistelee milloin sieltä, milloin täältä. Kuvitelma historian lopusta olikin ennenaikainen. Eräässä tämän ajan ”best sellerissä”, israelilaisen historioitsijan Yuval Hararin kirjassa ”Sapiens: A Brief History of Humankind” esitellään näkemys, että liberaali demokratia alkaa olla tiensä päässä. Humanismi korvataan uudella valtauskonnolla dataismilla, jossa tietokone ja ihminen yhdistyvät uudeksi superroduksi. Suuresta osasta ihmisiä tulee tarpeettomia.

Helsingin Sanomissa haastateltiin jokin aika sitten yhtä maailman älykkäimpiin kuuluvaa henkilöä, shakkimestari Garri Kasparovia. Hän kertoo olleensa 1990-luvun alussa samaa mieltä kuin japanilainen Francis Fukuyama, joka kirjassaan ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” esitti ajatuksen, että ihmiskunnan ideologinen evoluutio on päättynyt, ja lopullinen globaali järjestelmä tulee olemaan liberaali demokratia. Nähtyään, ettei näin taida käydäkään, Kasparov esitti, että järjestelmät tulevat ja menevät sykleissä. Välillä voi olla vapaampaa, mutta autoritäärinen kausi tulee ennen pitkään aivan kuin seuraava jääkausi maapallon kiertokulussa. Kasparovin mielestä nyt on näkyvissä merkkejä siitä, että jääkausi uhkaa:

”Historia ei lopu, se kulkee sykleissä ja sillä on omat vuodenaikansa. Talvi, josta varoitan, ei ole vain ilmastonmuutos tai pitkä kylmä kausi. Se on pahuuden nousu. Jos emme pidä varaamme, pahuus voi kasvaa liian suureksi.”

Kasparov tarkastelee asioita maailman mittakaavassa ja varoittaa diktaattoreiden kyltymättömästä vallanhimosta. ”He eivät pysähdy, ellei heitä pysäytetä”, hän sanoo. ”Jos vetäydyt ja päästät tyhjiön syntymään – kuten Obama teki raukkamaisella ulkopolitiikallaan – tyhjiö täyttyy.”

Kasparovin näkemyksen mukaan diktaattorit perustelevat vallassaoloaan – milläpä muullakaan kuin turvallisuudella. He väittävät, että heidän maansa ovat vaarassa, ja ainoastaan he pystyvät torjumaan vaaran.

”Ulkoinen uhka on perustelu vallalle. Se on näiden diktaattorien myyntiartikkeli, tavaramerkki.”

Vaikka Urho Kekkonen ei ollut diktaattori ainakaan sanan varsinaisessa mielessä, eikö hänenkin vallassa pysymistään perusteltu sillä, että hän on ainoa, joka kykenee hoitamaan suhteet Neuvostoliittoon niin, että Suomen turvallisuus ei vaarannu.

Kasparov tarkastelee globaalia maailmanpolitiikka. Samat luonnonlait ovat voimassa kuitenkin myös valtioiden sisällä. Niissäkin valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään, jos kansalaiset unohtavat puolustaa vapauttaan. Niissäkin vallankäyttöä ja kansalaisten vapauden vähentämistä perustellaan erilaisilla kuvitelluilla uhkilla ja turvallisuudella. ”Jääkausi” ja ”pahuuden nousu” on nähtävissä myös monien valtioiden sisällä. Liberaalit arvot eivät ole muodissa. Kansalaiset kaipaavat tiukempaa kuria ja ankarampia rangaistuksia. Siksi he äänestävät konservatiiveja.


Turvallisuuden tietä diktatuuriin.

Minun poliittisen näkemykseni mukaan länsimaisiin yhteiskuntiin on iskenyt sairaus nimeltä ”turvallisuususkonto”. Voi sille tietysti muunkin nimen keksiä. Kansalaisten vapaus, jonka edistäminen oli alun perin länsimaisten yhteiskuntien tärkein olemassaolon tarkoitus ja oikeutus, on hylätty ja korvattu turvallisuudella.

Poliitikot eivät ole enää vuosikausiin sanoneet vapaudesta mitään toisin kuin poliitikot sata vuotta sitten, jolloin vapaus ja sen vaatiminen kuului poliittiseen perussanastoon. Nykyisin vapaus tarkoittaa poliitikkojen puheissa ja puolueiden vaaliohjelmissa korkeintaan valinnanvapautta Sote-palveluissa tai jotakin muuta yhdentekevää asiaa. Kukaan ei enää puhu kansalaisten kumoamattomasta yksilönvapaudesta, vaikka tämä asia oli kaikkein tärkein silloin kun demokraattisten yhteiskuntien perusteita luotiin. Valtioiden koko olemassaolo perustui kansalaisten vapauden puolustamiseen ainakin puheiden tasolla, jos ei aina oikeasti.

Nyt kansalaisten vapautta voidaan ”myydä” mitättömimmästäkin hinnasta. Riittää kunhan lakitekstissä mainitaan sana ”turvallisuus”. Sitä ei tarvitse edes erikseen perustella, koska turvallisuusviranomaisilla alan suvereeneina asiantuntijoina katsotaan olevan yksinoikeus päättää siitä, onko jokin asia turvallisuusasia. Ja kun viranomainen on näin päättänyt, sillä on saman tien diktaattorin oikeudet käyttää valtaa kyseisessä asiassa.

Miten tähän on tultu? Miksi ihmiset hyväksyvät vapautensa riistämisen? Onko turvallisuus ihmisille todella niin tärkeätä, että he ovat halunneet luovuttaa pois mahdollisuutensa päättää jopa siitä, milloin ja missä asioissa yleensä on tai voi olla kyse turvallisuudesta.


Aivopesu.

Jos väitän, että ihmiset on aivopesty, väitteelle nauretaan. Jotkut suuttuvat, kun kehtaan aliarvioida heidän kykyään päättää itsenäisesti mielipiteistään. He sanovat, ettei heitä ainakaan ole aivopesty, vaan he ovat itse täysin vapaasti muodostaneet mielipiteensä. Ja samaan hengenvetoon he kysyvät, että eikö minua sitten ole aivopesty, jos heidät on. Miten minä ainoana muka olen välttänyt tämän kohtalon.

Yksi aivopesun keskeisiä tuntomerkkejä on se, että aivopesun läpi käyneet eivät huomaa olleensa sen vaikutuksen alaisia. He eivät kykene näkemään, että heidän mielipiteensä on istutettu heihin. Tästähän aivopesussa nimenomaan on kyse.

Jotta aivopesun huomaisi, sitä on tarkasteltava epäsuorasti. On etsittävä tiettyjä tuntomerkkejä, jotka yleensä yhdistetään aivopesuun. Yksi tällainen tuntomerkki on ihmisten mielipiteiden epänormaali samanlaisuus. Tavallisestihan ihmiset eivät ole asioista samaa mieltä. Kaikki eivät tilaa samaa lehteä. Kaikki eivät osta samanlaista autoa. Kaikki eivät äänestä samaa puoluetta. Kaikilla ei ole samanlainen maku ruuan tai muodin tai musiikin suhteen.

Erilaiset mielipiteet ovat normaaleja. Kun jossakin asiassa kaikki ovat samaa mieltä, taustalla saattaa olla se, että ihmiset on manipuloitu olemaan samaa mieltä. Jos heiltä kysyy, he kiistävät tämän jyrkästi. Mainitaan nyt vaikka esimerkkinä pohjoiskorealaiset. He kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että heidän johtajansa ovat maailman parhaita ja heidän järjestelmänsä samoin. Tähän joku voi huomauttaa, ettei kyse ole aivopesusta vaan siitä, että Pohjois-Koreassa on pakko olla samaa mieltä tai käy huonosti. Se on totta, mutta siitä huolimatta useimmat maan kansalaisista ovat aidosti sitä mieltä, mitä he ovat. Pakkokeinoja tarvitaan ainoastaan sen pienen vähemmistön kurissa pitämiseen, johon henkinen manipulointi ei ole tehonnut.

Epänormaali samanmielisyys on siis yksi aivopesun tuntomerkeistä, joka ei kuitenkaan vielä täysin todista, että ihmiset olisivat olleet aivopesun kohteena. Myös toisen keskeisen ehdon on täytyttävä. Nimittäin sen, että ihmiset ovat oikeasti olleet pitkäaikaisesti yksipuolisen voimakkaan ja mieliä muokkaavan propagandan kohteena. Kun nämä kaksi ehtoa täyttyvät, voidaan oikeastaan jo olla varmoja, että meneillään on aivopesu. Prosessista voi käyttää jotain muutakin nimitystä. Pääasia on, että ihmisten mielet muokataan ulkoapäin, ja ihmiset luulevat heihin istutettuja ajatuksia omikseen. Tavallaan ne tietysti ovatkin heidän omiaan sen jälkeen, kun ne on heihin istutettu, mutta ne eivät ole alun perin heidän itse keksimiään.

Kun ihmisten ajatusmaailma on samanlaistettu ja mukautettu yhteensopivaksi vallitsevaan järjestelmään, vallitsevasta järjestelmästä on tullut tavallaan kuin normaalin mittari. Tämän jälkeen mielten muokkaaminen sujuu lähes omalla painollaan enemmistön pyrkiessä olemaan normaaleja. Ne, joilta tämä ei onnistu, poistetaan yhteiskunnasta tavalla tai toisella. Lievimmillään poistaminen voi olla sitä, että väärää mieltä olevat yksilöt, ”toisinajattelijat”, leimataan yhdenmukaistetun median avulla niin negatiivisiksi, ettei heitä kuunnella eikä heidän mielipiteitään kannateta. 1970-luvulla Suomessa ”fasismi” ja ”äärioikeistolaisuus” olivat leimakirveitä, joilla poliittisesti väärää mieltä olevat marginalisoitiin, vaikka heillä ei olisi ollut mitään tekemistä näiden aatteiden kanssa.

Jos missä tahansa maassa – olkoon se länsimainen demokratia tai kommunistinen kansandemokratia tai mihin tahansa aatteeseen nojaava häikäilemätön diktatuuri – kysytään ihmisiltä, mitä mieltä he ovat maansa lainsäädännöstä ja poliittisesta järjestelmästä, enemmistö ihmisistä kannattaa niitä. Siksi, että ne edustavat näissä maissa sitä, mitä pidetään normaalina. Jos neuvostoliittolaisilta olisi kysytty, haluavatko he maahansa kapitalistisia yksityisyrityksiä, enemmistö olisi todennäköisesti vastannut, että ei. Kapitalistiset yksityisyritykset olivat nimittäin kiellettyjä, ja yritys perustaa sellainen oli rangaistava rikos. Kapitalistisia yksityisyrityksiä vastaan oli harjoitettu negatiivista propagandaa kymmenien vuosien ajan. Samaan aikaan porvarillisissa länsimaissa kapitalistiset yksityisyritykset olivat olemassa oleva realiteetti. Näiden maiden asukkaiden enemmistö olisi todennäköisesti vastannut kieltävästi, jos olisi kysytty, pitäisikö yksityiset yritykset lakkauttaa ja siirtyä sosialismiin.

Edellä esitetty esimerkki osoittaa, miten ihmisten omiksi mielipiteikseen luulemat mielipiteet ovat todellisuudessa järjestelmän heihin istuttamia. Jos järjestelmä on sosialistinen, enemmistö ihmisistä kannattaa sosialismia. Jos järjestelmä on kapitalistinen, enemmistö ihmisistä kannattaa sitä.

Se, että suomailaisista suuri enemmistö kannattaa nykyisen kaltaisen poliisin olemassaoloa ja vallankäyttöä, johtuu samasta syystä kuin sosialismin kannatus niissä maissa, joissa se on vallitsevana järjestelmänä. Valtaa käyttävästä poliisista on tullut normaali aivan samalla tavalla kuin valtion omistamat tuotantovälineet ovat normaali asia sosialistimaissa. Ihmiset on aivopesty kannattamaan näitä asioita.

Miten aivopesu käytännössä tapahtuu?

Poliisin normalisoinnin ollessa kyseessä aivopesu tapahtuu esittelemällä ihmisille erilaista aineistoa, joka vaikuttaa siten, että se saa ihmiset pitämään poliisia itsestäänselvyytenä aivan kuten ovat ilta ja aamu ja kuu ja aurinko. Tavoitteena on, että ihmiset eivät kyseenalaista poliisia ja sen vallankäyttöä. Kansalaisten halutaan pitävän poliisia kaikin puolin hyväksyttävänä ja normaaliin elämään kuuluvana positiivisena asiana.

Tätä kaikkeahan poliisi onkin, joku ehkä huomauttaa ja tulee saman tien todistaneeksi, että aivopesu on tehonnut ainakin hänen kohdallaan.

Aivopesu alkaa jo aivan pienenä, kun lapselle annetaan poliisinalle tai nukke tai muu poliisiaiheinen lelu. Aivopesu jatkuu samoissa merkeissä, kun lapsi tulee vanhemmaksi. Poliisilelut ja poliisileikit ja poliisisadut ja poliisisarjakuvasankarit ovat osa tätä aivopesua, joka jatkuu myöhemmällä iällä TV:n poliisisarjoina ja poliisielokuvina ja poliisiaineisina tietokonepeleinä ja dekkareina ja monenlaisessa muussa muodossa. Oleellista on se, että propagandan pääosassa on myönteisessä valossa esitetty poliisi.

Poliisimyönteistä aivopesua harjoitetaan nykyisin todennäköisesti enemmän kuin yhdenkään poliittisen liikkeen tai uskonnon ja niihin liittyvien asioiden julistamista on koskaan harjoitettu. Poliisimyönteinen aivopesu on lisääntynyt räjähdysmäisesti viime vuosina. Sitä tulee monesti useilta TV-kanavilta yhtä aikaa, yhteensä kymmeniä tunteja viikossa.

Miksi poliisipropagandaa julkaistaan monikymmenkertaisesti enemmän kuin ennen? Pelkästään siksikö, että kansalaiset saataisiin alistumaan kieltoihin ja rajoituksiin ja sääntöihin, jotka lisääntyvät koko ajan? Propagandan tarve ja määrähän kulkevat käsi kädessä järjestelmän autoritäärisyyden kanssa. Mitä ankarampi diktatuuri, sitä enemmän propagandaa se tarvitsee oikeuttaakseen itsensä. Vai onko poliisipropaganda yleistä valmistelua, joka tähtää siihen, että kansalaiset alistuvat ja ”hyväksyvät” sen, mitä tuleman pitää eli lopullisen vallankaappauksen sitten kun sen aika on. Toisaalta mitään erillistä tulevaa vallankaappausta ei edes tarvita, kun valta joka tapauksessa liukuu hiljalleen uusille isännille – poliiseille.

Diktatuuriin kuuluu aivopesu ja tauoton järjestelmää ylistävä propaganda. Ehkä elämme jo diktatuurissa, kun propagandaakin esitetään diktatuurille sopivassa määrin eli paljon.


Miksi yhteiskunta on ajautumassa kohti diktatuuria?

Ehkä lopuksi on vielä käsiteltävä sitä, mihin tämä kaikki perustuu. Miksi poliisi juuri nyt on kaappaamassa, jos ei kertarysäyksellä niin hivuttamalla, valtaa itselleen? Miksi näin ei ole tapahtunut aikaisemmin.

Valtaa ei voi jakaa loputtomiin. Kun yksi saa sitä, toinen menettää sitä. Yksinkertaistettuna nykyisen tilanteen voi esittää seuraavasti.

Jotkut aikaisemmin valta-asemissa olleet ovat menettäneet osan vallastaan. On syntynyt valtatyhjiö, ja vallan makuun päässyt poliisi on täyttämässä tyhjiön.

Tapahtumien kulku on tietysti käytännössä paljon monimutkaisempi. On muistettava myös se, että valta ja vapaus edustavat samaa asiaa. Ne ovat saman ilmiön eli toimintavapauden ääripäät. Vapautta on se, kun saa päättää omista asioistaan. Valtaa on se, kun saa päättää myös muiden asioista. Tasa-arvoinen tila vallitsee silloin, kun kukin saa päättää vain omista asioistaan.

Ihmisiä on joskus verrattu laumaeläimiin, mikä on mielestäni liioiteltu vertaus. Eiväthän ihmiset sentään elä antilooppilaumojen tai kalaparvien kaltaisissa kiinteissä ryhmissä, jotka kulkevat johtajansa kannoilla kuin yhtenäinen olio. Ihmisten elämä on sentään paljon yksityisempää. Ehkä ”yhteisöeläin” olisi parempi määritelmä ihmiselle, jos eläinmaailmasta välttämättä halutaan nimi ottaa. Ihmisethän elävät osana laajempaa yhteisöä ja yhteisöjä. Joissakin tilanteissa ihmiset voivat tietysti toimia myös laumassa ja laumana, jos olosuhteet sitä edellyttävät.

Ihmiskunnan pitkässä olemassaolon taistelussa ne yhteisöjen jäsenet ovat saaneet enemmän ja elinkykyisempiä jälkeläisiä, jotka ovat olleet mahdollisimman korkealla yhteisön sisäisessä hierarkiassa. Lintuparvien kohdallakin puhutaan ”nokkimisjärjestyksestä”. Voimakkain yksilö saa parhaat palat ja parhaan puolison ja siten eniten jälkeläisiä. Luonto karsii pois heikoimmat yksilöt. Kilpailullisuus ja taistelutahto ja periksiantamattomuus rikastuvat sukupolvi sukupolvelta.

Edellä mainitusta syystä ihmisten perimässä ilmenee erittäin voimakas kilpailunhalu, mikä näkyy käytännössä mm. siinä, että ihmiset kilpailevat lähes asiasta kuin asiasta. Ei ole niin hullua asiaa, ettei siitä järjestettäisi kilpailua ja julistettaisi voittajia ja mestareita. Jo yksistään tämä todistaa sen, että kilpailullisuus on oleellinen osa ihmisen perimässä saatuja ominaisuuksia. Lisätodiste on se, että ihmisillä käynnistyy kuin salamaniskusta voimakas psyykkinen ja jopa fyysinen puolustautumisreaktio heti, kun he kokevat asemansa yhteisön hierarkian portailla laskeneen tai olevan vaarassa laskea. Reaktio voi ilmetä suuttumisena ja kostonhaluna, jonka tavoitteena on menetetyn aseman palauttaminen jos ei muuten niin ainakin symbolisella tasolla. Reaktio voi ilmetä mustasukkaisuutena. Se voi ilmetä myös kateutena tai ”sisuuntumisena” ja haluna näyttää jollekin, joka näyttää saavuttaneen jotakin ja menneen siten edelle kilpailussa. Menetetty arvostus halutaan palauttaa.

Kilpailu saa aikaan voittajia ja häviäjiä. Niinpä yhteiskunnissa on sisäänrakennettuna taipumus polarisoitua siten, että valta ja varallisuus kasautuvat muutamille harvoille. Silloin kun on jotakin tavoiteltavaa, ja kilpailu on vapaata, tasa-arvoinen lopputulos on vähiten todennäköinen vaihtoehto. Näin ollen yhteiskunnissa on painetta kehittyä enemmän diktatuurin suuntaan kuin tasa-arvon suuntaan.

Fyysinen valta – eli väkivaltaan ja sillä uhkaamiseen perustuva valta – on aina kiinnostanut tiettyä osaa ihmisistä. Ammatteihin, joissa valtaa voi käyttää – kuten sotilaaksi – on aina ollut halukkuutta. Nykyisessä maailmantilanteessa armeijoiden merkitys rauhantilassa elävissä maissa on vähentynyt. Armeijat on eristetty kasarmeihinsa ja tukikohtiinsa. Armeijan jättämän valtatyhjiön täyttänyt poliisi, josta on tullut ikään kuin toinen armeija. Poliisin koulutustaso ja arvostus ja merkitys yhteiskunnassa on lisääntynyt samaa tahtia kuin sen pyrkimys saada lisää toimivaltuuksia. Täytyyhän valtuuksien lisääntyä samaa tahtia poliisimiesten paisuvan egon kanssa.

Yhdysvalloissa esitetään paljon huolestuneita näkemyksiä siitä, miten Yhdysvaltojen poliisi on militarisoitunut. Poliisista on tullut armeija, joka taistelee omaa kansaansa vastaan. Sama ilmiö on ollut nähtävissä myös Suomessa. Tästä ei voi erehtyä kun vertaa valokuvista miltä poliisit näyttivät 1960-luvulla, ja miltä he näyttävät nyt. Armeijan suuntaan viittasi sekin, kun entinen poliisin ylijohtaja Paatero ehdotti syyskuussa 2016 julkaistussa kirjassaan sisä- ja puolustusministeriön yhdistämistä ja muuttamista turvallisuusministeriöksi.

Siihen, että ihmisten yksilönvapaus vähenee, ja poliisin valta kasvaa, on lukuisia eri syitä. Ihmiset ovat tulleet välinpitämättömiksi. Heitä kiinnostavat politiikassa päivähoitomaksut ja Sote-uudistukset ja opintotuet ja muut tämän tyyppiset ”pehmeät” asiat – ei se, miten poliisin valta ja röyhkeys lisääntyvät.

Poliisi kokeilee kepillä jäätä, ja jos jää kestää, se astuu sinne. To boldly go... ja niin edelleen. Tällä jäävertauskuvalla tarkoitan sitä, että poliisi testaa ja venyttää toimivaltansa rajoja, ja jos se selviää huomautuksitta, poliisin toimivalta ulottuu siitä alkaen uusille rajoille. Tulevaisuudessa näitäkin rajoja taas venytetään. Tällä tavalla poliisin valta kasvaa, ja se saa lopulta oikeuden tehdä lähes mitä tahansa. Juuri koskaan ei käy niin, että poliisi menettäisi jo kerran saamansa vallan, olipa valta tullut mitä kautta tahansa. Tulee mieleen eri rajoiltaan pullisteleva valtio Suomen itäpuolella.

Yksi viime aikoina uutisissa mainittu esimerkki poliisin harjoittamasta valtaoikeuksien koettelemisesta oli se, kun moottoripyöräpoliisi ajoi takaa siviilimoottoripyörää, jonka kyydissä oli kuljettajan lisäksi matkustaja. Poliisi videoi vaarallisen takaa-ajon kaupunkialueella ja julkaisi videon. Toiminta oli siinä määrin brutaalia ja ihmisten turvallisuutta vaarantavaa, että se johti tutkintaan. Uutisen mukaan poliisi ei saanut toiminnastaan moitteita. Tästä lähtien poliisilla on siis entistäkin kiistattomampi oikeus vaarantaa sivullisten turvallisuutta järjettömillä kuolemanralleillaan, joita se järjestää yleisillä maanteillä poliisimiesten huvitukseksi.

”Takaa-ajot viedään loppuun, jotta poliisin uskottavuus säilyisi”, on poliisin edustaja on kertonut uskollisille apulaisilleen eli tiedotusvälineiden toimittajille. Poliisimiesten testosteronihumalan ruokkiminen näyttää olevan tärkeämpää kuin tavallisten ihmisten elämä. Poliisivaltio on täällä nyt. Ei sitä tarvitse enää odottaa. Tänäkin vuonna huhtikuun alkuun mennessä on jo ehtinyt kuolla nuori mies järjettömässä poliisin takaa-ajossa.

Miksi ihmiset alistuvat? Eivätkö he näe, kuinka vankilaa muurataan heidän ympärilleen tiili kerrallaan?

Yhä suurempi osa ihmisistä asuu kaupungeissa, ja kaupunkien asukkaat kasvavat jo lapsesta asti maailmaan, jossa on valtavasti sääntöjä ja kieltoja ja rajoituksia ja valvontaa eri muodoissaan. Kun kasvaa häkissä, ei osaa kaivata sitä, mitä on häkin ulkopuolella. Tämä voi olla yksi syy ihmisten välinpitämättömyydelle silloin, kun yksilönvapauksia edelleen kavennetaan.

Yhä suurempi osa poliittista päättäjistä on naisia. Ja naiset ovat tunnetusti turvallisuushakuisia. Kun vaakakupissa on kansalaisten henkilökohtainen vapaus ja turvallisuus, he valitsevat turvallisuuden. Heiltä jää huomaamatta tai he eivät välitä siitä, että turvallisuuden kulissien takana piileksii pamppuaan kiillotteleva poliisimies naama tyytyväisessä virneessä.

Määrittele itsesi - jos pystyt

Luin hetki sitten Helsingin Sanomista artikkelin, jossa suomenruotsalainen Philip Teir käsitteli pakolaisuutta, rasismia ja Halla-ahon kirjoituksia. Hän kertoi, kuinka hänen isoäitinsä oli vuonna 1993 piilotellut kosovolaista lapsiperhettä poliisilta, joka oli saanut määräyksen karkottaa perhe maasta. Kun muistelen, mitä itse ajattelin pakolaiskysymyksestä noihin aikoihin, niin sympatiani olisivat ilman muuta olleet karkotettavien pakolaisten ja heidän piilottajiensa puolella - eikä missään nimessä poliisin.

Sympatiani olivat olleet karkotettavien ulkomaalaisten puolella jo edellisellä vuosikymmenellä, koska muistan kokeneeni vastenmielisyyden tunteita julkisuudessa usein esiintynyttä sisäasiainministeriön poliisiosaston Ulkomaalaistoimiston päällikköä Eila Kännöä kohtaan, jota Wikipediassa kutsutaan Suomen tiukan ulkomaalaispolitiikan henkilöitymäksi.

Tunnen edelleenkin sympatiaa vainottuja ja karkotettavia kohtaan varsinkin tapauksissa, joissa kohteet ovat avuttomia ja onnettomia - kuten sairaat mummot ja orvot lapset ja muut kovia kokeneet, joiden julmasta kohtalosta - ja kohtelusta - uutisissa silloin tällöin kerrotaan. Viranomainen voisi mielestäni tämän tyyppisissä tapauksissa rikkoa kaikessa hiljaisuudessa lakia ja unohtaa asianomaisen paperit mappiin. Inhimillisyyden pitäisi mennä lainsäädännön edelle.

Muistelen, että joku kirjoitti joulukuun alkupuolella jossakin hieman siihen suuntaan, että asiat esiintyvät aatepaketteina. Kun olet jostakin asiasta jotain mieltä, olet todennäköisesti myös jostakin toisesta asiasta sitä mieltä, mikä edustamaasi mielipidepakettiin tältä osin kuuluu. Ehkä kirjoituksessa ei aivan näin sanottu, mutta tämän tyyppisiä ajatuksia se kuitenkin herätti. Totesin mielessäni, että oma poliittisen kantani koostuu moniin eri paketteihin kuuluvista ajatuksista, joten se on vaikeasti määriteltävissä. Joissakin asioissa edustan äärivasemmistolaisille tunnusomaisia ajatuksia, joissakin muissa asioissa kenties äärioikeistolaisille tunnusomaisia. Ja näiden ääripäiden välistä löytyy varmaan samanlaisuuksia mitä erilaisimpiin aatteisiin. Laajasta aatekirjosta johtuen en koe varsinaisesti mitään poliittista puoluetta omakseni.

Itsensä arvioiminen on tietysti aina vaikeaa, mutta jos kuitenkin yritän, niin poliittisia mielipiteitä syvemmältä löydän aatemaailmastani sen tyyppisiä asioita kuten suvaitsevaisuutta, armoa ja anteeksiantoa, pasifismia sekä pyrkimystä objektiivisuuteen ja tasapuolisuuteen. Katson edustavani "pehmeitä arvoja".

Miten nämä asiat ilmenevät käytännössä? Esimerkiksi siten, että reagoin foorumeiden valtavirrasta poikkeavalla tavalla tietynlaisiin uutisiin. Keskiverto foorumikirjoittaja menettää yöunensa lukiessaan uutisen jossa kerrotaan rikollisen päässeen "liian vähällä" eli saaneen lievemmän tuomion kuin mitä kansan syvät rivit toivoisivat. Ihmisiä kiusaa se, että järjestelmä ei aiheuta normeja rikkoneelle kansalaiselle riittävän paljon kärsimystä. Keskivertoihmisiä sen sijaan ei näytä kovin paljon haittaavan se, jos järjestelmä on tuottanut jollekin yksilölle "liian paljon" kärsimystä - ellei nyt ole kyse jostakin iltapäivälehtien lööppeihin nousseesta täysin järjettömästä tapauksesta, tyyliin "sähköyhtiö katkaisi vanhukselta sähköt jouluksi".

Oma reaktioni poikkeaa valtavirran reaktiosta siten, että menetän yöuneni luettuani siitä, että järjestelmä on aiheuttanut jollekin liian paljon kärsimystä, mutta sen sijaan pidän yhdentekevänä tai jopa myönteisenä asiana sitä, jos joku on sattunut pääsemään yleisen käsityksen mukaan "liian helpolla".

Edellä esitetty tarkoittaa sitä, että pidän syyttömän tuomitsemista pahempana asiana kuin syyllisen jättämistä tuomiotta. Koska mahdollisen syyllisen selviäminen rangaistuksetta ei haittaa minua, kannatan väljää oikeudenkäyttöä, jossa pääpaino on sillä, että syyttömiä ei tuomita, vaikka sen hintana joku syyllinenkin silloin tällöin välttää tuomion. Tiukempaa linjaa edustava ihminen, joka pitää syyllisen selviämistä tuomiotta pahempana kuin syyttömän tuomitsemista, kannattaa ankaraa oikeudenkäyttöä, jossa syylliset eivät edes vahingossa vältä tuomiota, vaikka tämän tiukkuuden hinta on se, että syyttömiäkin silloin tällöin tuomitaan.

Kuuntelin eilen autolla ajaessani radiosta ohjelmaa, jossa ennustaja Claudia Eve oli toimittajien vieraana. En ole koskaan aikaisemmin kuullut tästä henkilöstä, joka on Wikipedian mukaan esiintynyt televisiossa ohjelmissa "Selvänäkijä Claudia Eve", "Iholla" sekä "Julkkis Big Brother". En katso tämän tyyppisiä ohjelmia. Radio-ohjelman perusteella studiovieras antoi aika karskin kuvan itsestään. Hänen kielenkäyttönsä ei kenties olisi oikein sopinut hienostopäivällisille. Ja yllätys, yllätys, hän ilmoitti tähtäävänsä Perussuomalaisten kansanedustajaksi. Tai oikeastaan ei mikään yllätys, sillä Perussuomalaiset ovat kovien arvojen puolue. Eve vitsaili kärpäsmyrkky Raidista, jota toimittaja voisi kokeilla studiossa lentelevään kärpäseen, kun toimittaja kysyi ennustajan näkemystä siitä, miten kauan kärpänen vielä studiossa on. Toimittajan asenne kärpäseen tuntui olevan lähempänä eläinoikeusihmisten kuin kärpäsmyrkkykauppiaiden näkemyksiä.

Tästä tulisi romaani, enkä nyt jaksa kirjoittaa romaania. En päässyt vasta kuin alkuun.

vallan linnake

Kuka määrittelee pahuuden?

Ihmisillä tuntuu olevan se käsitys, että poliisi on ikään kuin hyvyyttä edustava kaikkivaltias jumala, joka määrittelee sen, kuka on paha. Jos joku ihminen joutuu poliisitutkinnan kohteeksi, ihmiset ajattelevat, että hänen täytyy olla paha ihminen, joka on syyllistynyt rikoksiin, koska poliisi kerran tutkii hänen tekemisiään. Vaikka syytettä ei lopulta nostettaisi, ihmisille jää käsitys, että tutkittava henkilö oli joka tapauksessa syyllinen, mutta hän vain tuurilla sattui selviämään, kun riittäviä todisteita ei löytynyt. Monta kertaa näkee uutisissa kirjoituksia joistakin ihmisistä, joista mainitaan, että poliisi on tutkinut heidän mahdollista osuuttaan johonkin rikokseen. Nämä tapaukset luetellaan aivan kuin ne olisivat otteita kyseisen henkilön rikosrekisteristä. Kun ihminen on ollut muutaman kerran poliisitutkinnan kohteena, kaikki pitävät häntä paatuneena lipevänä rikollisena. Se, että häntä ei ole tuomittu rikoksista, ei lievennä ihmisten mielikuvaa. Kun tällainen ihminen pyrkii työhön, rikosepäilyt eivät ole hyvä lisä ansioluettelossa.

Minulla on omakin kokemus tästä asiasta. Jouduin parikymppisenä opiskelijana poliisin pidättämäksi epäiltynä erilaisista poliittisluonteisista rikoksista kuten ilkivallasta ja osuudesta murhapolttoihin ja terrori-iskuihin. Pidätys tapahtui eri paikkakunnalla missä asuin. Eräs hyvä kaverini oli papin poika. Pidätystä varten poliisi tilasi kotipaikkakuntani seurakunnasta virkatodistuksen, jolloin kaverini isä sai tietää asiasta. Tämä aiheutti sen, että hän jyrkästi kielsi poikaansa enää olemasta missään tekemisissä kanssani, koska olen paha ihminen ja huonoa seuraa. Onneksi poika ei totellut isänsä kieltoa, mutta joutui kuitenkin salaamaan kotonaan, että oli ollut minun kanssani missään tekemisissä. Tuollainen asetelma oli joka tapauksessa masentava. Pääsin vapaaksi kahden putkassa vietetyn yön jälkeen enkä saanut koskaan syytettä mistään rikoksista.

Tapaus ei vielä päättynyt aivan tuohon. Kirjoitin typeryyksissäni oikeuskanslerille poliisin tekemästä kotietsinnästä, jossa ei noudatettu kaikkia laissa edellytettyjä määräyksiä mm. takavarikoidun omaisuuden osalta. Tästä seurasi kostosakko poliisilta kaksi vuotta myöhemmin, kun oikeuskanslerin päätös tuli. Poliisit olivat keksineet sakotusperusteeksi erään vanhan peltikolarin, jossa olin ollut osallisena. Tapahtumahetkellä poliisi ei ollut katsonut tapausta sakottamisen arvoiseksi eikä edes tehnyt siitä mitään papereita. Korvaukset hoidettiin vakuutuksesta, ja asian piti olla sillä selvä. Mutta oikeuskanslerin ratkaisu muutti poliisin mielen. Koska poliisi ei ollut kirjoittanut tapahtumia muistiin, sakkolapun teksti oli improvisaatiota. Jopa ajamani auton rekisterinumero oli keksitty. Tapaus oli selostettu miten sattuu. Kun menin hakemaan sakkolappua poliisiasemalta, poliisi sanoi, että saan sakon sen vuoksi, että autoni vakuutusyhtiö on vaatinut sitä. Komisario ei tiennyt, että vakuutus oli otettu pienestä vakuutusyhtiöstä, jonka yksi hallintoneuvoston jäsen on isoäitini. Auto vakuutuksineen oli hänen nimissään, ja hänen firmallaan oli miljoonien arvoiset palo- ym. vakuutukset kyseisestä vakuutusyhtiöstä. Sieltä, ei todellakaan vaadittu, että minua pitäisi sakottaa jostakin kuukausia aikaisemmin tapahtuneesta pikkukolarista (jos kolaria olisi puitu oikeudessa, ei ole varmaa, että minut olisi edes katsottu syylliseksi siihen, koska tapaus oli aika monimutkainen).

Oikeuskanslerin päätöksen liitteenä sain kopion kirjeestä, jonka pidätyksestäni päättänyt komisario oli lähettänyt vastineeksi oikeuskanslerille. Kirje oli niin täyttä pötyä kuin vain voi olla – eli toisin sanoen komisario valehteli kirjeessä oikeuskanslerille. Hän mm. mainitsi, että kotietsinnässä oli löytynyt ”eri puolilla maailma toimineiden terrorijärjestöjen tunnuspiirrelmiä ja henkilöosoitteita”. Tämän aineiston komisario kertoo luovuttaneensa Suojelupoliisille. Ongelma on vain siinä, että mitään tällaista aineistoa ei ollut olemassakaan. Mistä ihmeestä olisin edes saanut kenenkään terroristin henkilöosoitteen. Komisario antoi kirjeessään ymmärtää, että minua epäiltiin osallisuudesta epämääräiseen eri puolilla lääniä tapahtuneeseen rikossarjaan, jonka törkein teko oli eräässä vaalitilaisuudessa tapahtunut pommiräjäytys. Rikossarja oli pelkkää keksintöä, koska ainahan voidaan mielivaltaisesti yhdistää joukko rikoksia ja väittää, että ne ovat jonkinlainen sarja, jonka tekijä on nyt pidätettynä ja kuulusteltavana. Tällä tavalla saadaan kuka tahansa ihminen näyttämään pahalta rikolliselta. Todellisuudessa minua ei epäilty edellä mainitusta pommista eikä käytännössä mistään rikossarjastakaan. Asiaa ei edes mainittu kuulusteluissa. Lehtitietojen mukaan pommin räjäyttäjät saatiin myöhemmin kiinni.

Kirjeensä liitteeksi komisario oli pannut ”xerokopioita” kirjoituksista, joita hän väittää minun ja toisen epäillyt yhdessä laatimiksi. En ole nähnyt näitä liitteitä, mutta olen lähes sataprosenttisen varma, että en ole koskaan nähnytkään näitä kirjoituksia puhumattakaan siitä, että olisin yhdessä laatinut ne jonkun kanssa.

Tapauksen pääepäilty oli sekopäinen kauppatieteiden opiskelija, joka oli lähetellyt eri paikkoihin uhkauskirjeitä ja kiristyskirjeitä ja ties mitä, mutta hän oli tehnyt tämän kaiken yksin, enkä ollut koskaan nähnytkään näitä uhkaus- ja kiristyskirjeitä. Olin kuitenkin ollut paikalla, kun pääepäilty kirjoitti ensimmäistä kirjeistä, mikä oli kuitenkin luonteeltaan pelkkää pilailua. Niinpä voitiin katsoa, että olin tavallaan hyväksynyt tämän ensimmäisen kirjeen kirjoittamisen – tulkinnanvaraista sen sijaan on, voidaanko katsoa, että olin ”laatinut kirjeen” yhdessä hänen kanssaan. Myöhemmin pääepäilty jatkoi kirjoittelua minun tietämättäni, ja hänen uusissa kirjeissään oli vakavampi sävy, minkä vuoksi niitä voitiin pitää uhkauksena. Näitä kirjeitä en siis missään tapauksessa ollut laatimassa hänen kanssaan enkä edes tiennyt niistä. Kuitenkin komisario vielä viisi kuukautta myöhemmin väitti oikeuskanslerille, että kirjeet olivat pääepäillyn ja minun yhdessä laatimiamme.

Siinä vaiheessa, kun komisario lähetti vastineensa, pidätyksestäni oli kulunut jo yli viisi kuukautta. Pääepäilty oli tuomittu nuorena henkilönä tehdyistä tuhopoltoista ja ilkivallasta ehdolliseen vankeuteen, ja asia oli käytännössä loppuun käsitelty. Minulla ei ollut mitään tekemistä edellä mainittujen tuhopolttojen kanssa. En edes tiennyt niistä ennen kuin olin ollut yhden yön putkassa. Niistä oli mainittu jo lehdessäkin, mutta en ollut lukenut lehteä.

Tämän pitkän selostuksen tarkoitus oli osoittaa esimerkeillä, että poliisi pystyy valehtelemaan siinä missä kuka tahansa muukin. Näin ollen poliisin esittämiin syihin jonkun ihmisen ottamisesta rikostutkinnan kohteeksi kannattaa suhtautua varauksella. Poliisi saattaa olla jopa tavallista pahempi valehtelija, mikäli uutisissa mainituista tapauksista voidaan jotain päätellä. Laki vaatii poliisilta nuhteettomuutta, mikä on mahdoton vaatimus, koska ei kukaan ole ”nuhteeton”. Poliisia uhkaa vallan ja aseman menettäminen, jos se jää kiinni rikoksista. Niinpä poliisikulttuuriin kuuluu röyhkeä valehteleminen ainakin kun oma etu sitä vaatii. Tapauksia löytyy uutisista niin paljon kun jaksaa etsiä.

Kun vaasalainen kansanedustaja-poliisi jäi kiinni huomattavasta ylinopeudesta, hän kiisti ajaneensa niin kovaa kuin liikennepoliisit väittivät. Joku poliiseista siis valehteli. Kansanedustaja-poliisia epäiltiin jopa lahjonnan yrityksestä, koska hän oli luvannut tarjota kahvit poliiseille.

Uutisissa kerrottiin jokin aika sitten, että ”yli sataa poliisia epäillään laittomuuksista edesmenneen hiihtäjän Mika Myllylän tietojen kaivelussa”. Uutisten mukaan ”valtakunnansyyttäjänvirasto lähetti noin 190 poliisille selvityspyynnön asiasta. Tiedotusvälineissä on kerrottu, että vain pieni osa poliiseista on myöntänyt katselleensa tietoja uteliaisuudesta. Suuri osa on kertonut, että tietohaku liittyi viranhoitoon. Noin 50 poliisia on pystynyt todistamaan, että heillä oli tietojen katseluun perusteltu syy.

Yksi entinen hiihtäjä kuolee kotonaan, ja yhtäkkiä yli sadalla poliisilla eri puolilla maata on perusteltu syy katsella tietoja tapauksesta. Toistaiseksi vain osa poliiseista on pystynyt kertomaan uskottavalta kuulostavan sadun valtakunnansyyttäjänvirastolle. Pieni osa on jo luovuttanut ja myöntänyt, että uteliaisuuttahan se vain oli.

Kansa suree vallanpitäjiä

Otteita vanhasta päiväkirjasta

23.10.1997

Uutisissa on eilen ja tänään kuhistu ns. poliisimurhasta. Tapauksesta jossa joku ampui kaksi poliisia Helsingin kadulle toissa yönä.

Mielessäni on pyörinyt erilaisia ideoita tapauksen "hyödyntämiseksi". Toiminnan edellytys on, että asuisin Helsingissä. Minulla pitäisi lisäksi olla propagandamateriaalia. Teot, joita on tullut mieleeni, eivät saisi osakseen sympatiaa vaan vihaa. Niiden tarkoitus olisikin vain ärsyttää ihmisiä. Kaikkien sympatiat ovat juuri nyt poliisin puolella. Äärimmäisen törkeä poliisinvastainen propaganda tässä tilanteessa herättäisi huomiota. Ja ärsyttäisi. Propagandan idea voisi olla seuraava:

"Hupsis... kuinka tässä nyt näin kävi? Poliisien joukossa huomattavan monet kannattavat kuolemanrangaistusta. Onko poliisi valmis myös itse kuolemaan?"

"Poliisit ovat valmiita tappamaan - ovatko he valmiita kuolemaan?"

"Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Poliisi on sika."

"Joulu lähestyy, kaksi sikaa teurastettiin..."

Öh, nyt taisi mennä jo vähän överiksi.

Alitajunnassani toivon, että poliisinmurhaaja pääsisi lopullisesti pakoon. Tällöin tulisi havainnollistetuksi, että poliisi ei ole kaikkivaltias. Että poliisi ei olisi jumala. Oikea Jumala kyllä huolehtii, että ampuja lopulta saa rangaistuksensa. Täytyisi vain toivoa, että tyyppi vapaana ollessaan ei ampuisi ketään muita. Esimerkiksi meidän Lauraa Helsingissä.

Pystyn jopa kuvittelemaan tilanteen, jossa tyyppi on poliisit ampunut. Se ei ole välttämättä ollut niin kylmäverinen ja raaka "teloitus", joksi lehdet sitä kuvaavat. On täysin mahdollista, että ampuminen on tapahtunut paniikissa ja kuolemanpelossa ja ollut siten tavallaan itsepuolustusta. Kaksi aseistettua poliisia merkitsevät nimittäin todellista uhkaa. Aseen tempaisemiseen kotelosta ja sillä ampumiseen ei mene kauan. Ellei aseita saa pois, poliisit ampuvat - tappotarkoituksessa.

Vuonna 1985 vanginvartija teloitti pakenevan vangin selkään ampumalla. Hieman aikaisemmin vangilla olisi ollut tilaisuus tappaa vartija. Vanki osoitti kuitenkin armeliaisuutta ja jätti vartijan eloon. Ja sai maksaa tästä omalla hengellään. Tämä poliisinmurhaaja ei ilmeisesti halunnut tehdä tällaista vaihtokauppaa.

25.10.1997

Vein Lauran balettiin. Ajoin kaupungin etelärantaa kierrellen pois. Ainakaan nyt en nähnyt ainuttakaan poliisiautoa missään. Television uutisista olen saanut sen kuvan, että Helsinki on yhtä poliisileiriä niiden etsiessä sitä ampujaa. Ovatkohan ne muuten tarkastaneet kaikki maihin nostetut veneet.

Se poliisinampujakin saatiin vihdoin kiinni. Tyypin henkilöllisyys selvisi, kun se oli jättänyt surma-aseen ja vaatteet kämpilleen. Ja kun henkilöllisyys oli selvä, oli loppukin selvä.

Olin jo ehtinyt monesti sanoa Lauralle, että jos tyyppi vain tajuaisi ja ehtisi hävittää rikoksessa käyttämänsä vaatteet sekä aseen, todisteet sitä vastaan heikkenisivät oleellisesti. Oikeastaan ainoaksi ja ratkaisevaksi todisteeksi jäisi tällöin hotellin portieerin tunnistus (sanoinkin Lauralle, että tyyppi lienee avaintodistajana aika uhanalainen henkilö, kunnes murhaaja on saatu kiinni).

Jos asetta ja vaatteita ei olisi löytynyt tyypin asunnolta, tehty kotietsintä olisi tuottanut ainoastaan sen tuloksen, että asukas on hävinnyt asunnosta - mikä tietenkin sekin olisi raskauttavaa näissä olosuhteissa. Koska kukaan ei varsinaisesti nähnyt ampumistapahtumaa, syyttäjän olisi tällöin pystyttävä jotenkin kiertotietä todistamaan, että juuri tämä henkilö ampui poliisit. Todisteina olisi hotellin portierin tunnistus sekä sarja valvontakameroiden kuvia, jossa näkyy tyypin kulkema reitti sekä hänen vaatetuksensa mutta ei kasvoja. Ilmeisesti on vielä olemassa jokin silminnäkijän lausunto miehen havaitsemisesta ampumisen jälkeen - mutta tällöinkin kaukaa. Nämä todisteet todennäköisesti riittäisivät osoittamaan tyypin syyllisyyden hotellin ryöstöön, mutta riittäisivätkö ne osoittamaan hänet syylliseksi myös poliisien ampumiseen, on toinen juttu. Oletan kuitenkin, että ne riittäisivät, vaikka mielestäni näyttö murhasta ei olisi sataprosenttinen. Suoraa näyttöä olisi vain siitä, että tyyppi on ryöstänyt hotellin ja paennut eteläiseen kaupunkiin - jossa samoihin aikoihin joku on ampunut kaksi poliisia.

Tyyppi kuitenkin todennäköisesti tuomittaisiin myös murhista. On mahdollista, että poliisinmurhassa näytön ei tarvitse olla sataprosenttinen, sillä vallanpitäjään kohdistuvan teon ollessa kyseessä systeemi haluaa mieluummin tuomita vaikka väärän henkilön kuin antaa mahdollisen syyllisen jäädä tuomitsematta. Ainakin Suomessa. Moninkertainen pankkiryöstäjä, jos kuka, sopii hyvin syntipukiksi.

No, ase ja vaatteet siis joka tapauksessa sinetöivät tämän tyypin kohtalon.

Leikittelin muuten tässä ennen tuon tyypin kiinnijäämistä ajatuksella, että minä olisin jotenkin onnistunut "sankarillisesti" pidättämään tuon murhaajan vaikkapa tämän kerrostalon portaikossa. Tyypin uhkailtua minua aseella olisin potkaissut pistoolin sen kädestä ja... jotenkin selvittänyt tilanteen edukseni. Jutun juju olisi ollut siinä, että näin minusta olisi tullut kuuluisa henkilö, jota olisi haastateltu lehtiin ja televisioon - ja kaikkien suureksi yllätykseksi olisinkin käyttänyt saamaani julkisuuttani poliisin ja systeemin vastaiseen propagandaan. Olisin jopa maininnut syyksi murhaajan pidättämiselle pelkästään haluni päästä kertomaan näitä totuuksiani julkisuudessa. Hah, hah. Asetelma taitaisi olisi toimittajien kannalta varsin ristiriitainen.

Mahdollisen lukijan ei nyt pidä käsittää minua väärin. En hyväksy murhia ja tappamisia. En siis hyväksy myöskään näiden poliisien tappamisia. Poliisit, väkivaltakoneiston edustajat, herättävät kuitenkin väkivallan uhreina minussa varsin vähän sympatioita. Asenteeni voisi toki jossakin määrin tarkentua suuntaan tai toiseen, jos tuntisin juuri nuo tapetut poliisit. Nyt minun on perustettava mielipiteeni poliisiin yleensä.

Vankikarkuri Jorma Jauhiaisen teloitus vuonna 1985, Mikkelin pankkivankidraama vuonna 1986 sekä eräät muut tapaukset osoittavat, että suomalainen väkivaltakoneiston edustaja (vanginvartija, poliisi) on valmis kylmäverisesti tappamaan ihmisen silloinkin kun kyse ei ole välittömästä viranomaisen itsepuolustuksesta tai muiden henkien suojaamisesta. Myös mielipuoliset ihmisuhreja vaatineet takaa-ajot maanteillä heijastelevat samaa asennetta; välinpitämättömyyttä ihmiselämää kohtaan.

Eli joka miekkaan tarttuu - sen on varauduttava myös hukkumaan miekkaansa.

27.10.1997

Masennukseeni käpertyneenä pysyttelin oikeastaan koko päivän sisällä. Ainoa kontaktini ulkomaailmaan oli se, kun soitin Arjalle ja pyysin sitä antamaan lainaksi 1200 markkaa Lauran tilille.

Eilen illalla TV:n uutisissa näytettiin, kuinka 1200 Tuomas-Messuun osallistunutta ihmistä marssi kynttilät kourassa niiden poliisien surmapaikalle. Tuon näyn muisteleminen - kun muutenkin olin jo eri syistä masentunut - painoi minut henkisesti aivan pohjamutiin. Minusta tuntui jotenkin irvokkaalta ja mahdottomalta, että kristillinen yhteisö palvoo raakoja väkivaltakoneiston edustajia: Samoja murhaajia, jotka 30-luvulla veivät miljoonia syyttömiä perheenisiä Stalin kuolemanleireille. Samoja murhaajia, jotka sodan aikana hakkasivat pienten juutalais-lasten päitä murskaksi tiiliseinään. Samoja murhaajia, jotka vangitsivat Ranskassa juutalaisia perheitä ja lähettivät heidät kaasukammioihin. Samoja murhaajia, jotka polttivat Bosniassa kyliä ja raiskasivat ja tappoivat naisia ja lapsia. Samoja murhaajia, jotka ovat järjestäneet Brasiliassa verisiä tappo-orgioita katulapsille. Samoja murhaajia, jotka Argentiinassa...Keniassa...Chilessä... listaa voisi jatkaa lopun päivää.

Jokaisen diktatuurin, sorron, kansanmurhan ja hirmuteon takana piilee vallanahne poliisi.

Jos joku nyt yrittää lisätä tähän, että eihän sentään suomalainen poliisi... sanon hänelle, että suomalainen poliisi on sopivissa olosuhteissa valmis aivan samanlaisiin hirmutekoihin, jos hänet niihin käsketään. Minkään maan poliisilla ei ole muuta moraalia kuin tottelemisen, pakottamisen ja väkivallan moraali.

Tämän vuosisadan kauheimmat hirmuteot eivät ole olleet seurausta siitä, että lakeja ei ole noudatettu vaan siitä, että niitä on noudatettu.

Tähän erään tunnetun lakimiehen esittämään ajatukseen voin täysin yhtyä.

En väheksy omaisten surua - en edes poliisien omaisten surua. Suomessa kuolee lähes joka päivä ihmisiä "väkivaltaisesti", joskus useita kerralla. Onnettomuuksissa, tapaturmissa, puukotuksissa, ammuskeluissa jne. Missä ovat ne 1200 kynttilänkantajaa silloin? Missä ovat presidentin surunvalittelut silloin?

Missä?

Miksi poliisin elämä on arvokkaampi kuin muiden??? Vain siksikö, että poliisi on vallanpitäjän vallan säilyttäjä ja siksi sille niin tärkeä?

No joo, nyt saa riittää tämä purkaus. Siirryn toiseen mieliaiheeseeni, rahapulaan ja sen seurauksiin. Enkä nyt pohdi sitä, mistä saisin joulukuuhun mennessä reilut 8000 markkaa "maaveron" maksamiseen ja saman summan uudelleen parin kuukauden kuluttua. Tarkoitan rahapulaa tässä ja nyt. Sitä, että ei ole rahaa ostaa ruokaa.

maanantai 3.11.1997

Heti kun avaa television, sieltä alkaa tulla poliisinpalvontaa. Koko kansa suree näitä sankarivainajia jne. Ne haudataan tänään.

Tällaisessa tilanteessa tuntee itsensä niin masentavan voimattomaksi. Minussa herää oikeutettu ihmettely ja kysymys, olenko tosiaan ainoa ihminen Suomessa, jolla on erilainen näkemys asioista. Ainoa ihminen, joka näkee poliisiorganisaation pelkkänä harvainvaltaa pönkittävänä väkivaltajärjestönä ja sen tappajien joutumisen itse tapetuiksi vain ikävänä inhimillisenä tapauksena mutta ei minään koko kansan suurena surujuhlana.

Olemme jonkinlaisen uuden fasistisen järjestelmän kynnyksellä. Nyt puhaltavat hyvin kylmät ja raa'at tuulet. Julmuus on saamassa vallan. Asetelmassa on jotain kammottavaa yhtäläisyyttä natsiaikaan. Ihmiset haluavat suudella heitä potkivaa rautasaapasta.

Juuri tätä kirjoittaessani TV:stä tulee kahdelta kanavalta suorana lähetyksenä näiden poliisien hautajaiset. Poliisit ovat vallanpitäjälle hyödyllisiä vielä kuoltuaankin. Niiden kuolemaa käytetään häikäilemättä hyödyksi poliisimyönteisen mielialan luomiseksi ja diktatuurin syventämiseksi. Samaa keinoa ovat käyttäneet diktatuurit kautta aikojen. Myös Hitler järjesti näyttäviä hautajaisia.

Kaiken takana on raaka valta. Jos poliisit olisivat kuolleet tavallisessa liikenneonnettomuudessa jossakin syrjäisellä maaseudulla, he eivät olisi saaneet valtiomiestason hautajaisia. Mutta vallanpitäjien onneksi nämä kaksi poliisia sattuivat kuolemaan keskellä Helsinkiä ja vieläpä systeemin vihollisen ampumana. Myytti oli valmis.

En muuten katso niitä hautajaisia TV:stä - jos joku jo luuli. Vilkaisin TV:tä aivan hetken vain nähdäkseni, että ne ovat menossa, ja se riitti minulle. Pappi rukoili suojelusta niille, jotka suojelevat meidän turvallisuuttamme sekä rukoili, että lakien ja määräysten kunnioitus (tarkka sanamuoto ei tainnut olla aivan tuo) säilyisi yhteiskunnassamme...

Suojelua! Turvallisuutta! Samat maagiset ja valheelliset taikasanat ovat käytössä kaikkialla, missä diktatuuria harrastetaan.

Jos poliisi hyökkää raskaalla pikaveneellään tavallisen sunnuntaiveneilijän kimppuun ja pakottaa hänet aseilla uhaten pysähtymään, kenen suojelusta on kyse? Jos poliisi lisäksi antaa hänelle sakkoja jonkun pakollisen välineen puuttumisesta, kenen turvallisuudesta ja suojelusta silloin on kyse?

Entä lakien kunnioitus? Pitääkö Jumalalta todella rukoilla, että kaikki ihmiset alistuisivat kaikkiin mahdollisiin, mitä typerimpiin ja orjuuttavimpiinkin pakkoihin ja kieltoihin? Ja sydämessään kunnioittaisivat niitä. Rukoiliko pappi Jumalalta myös lisää kristillisyyden vastaisten abortti- ym. lakien kunnioitusta.

Minusta tällainen on kauheaa, hirveää, masentavaa. Aivan vapisin kun suljin television - vaikka en ehtinyt katsoa sitä kuin minuutin verran. En olisi yksinkertaisesti pystynyt katsomaan enempää.

Aivan samalla tavalla kuin nykyvallanpitäjät pappiensa armollisella avustuksella, myös Hitler vetosi "kaitselmukseen" ajaessaan juutalaisvastaisia oppejaan. Hänelläkin oli omat pappinsa.

Iltapäivällä kävin ostamassa kirjekuoria Elannosta... vai mikä Maxi-Market se nykyisin on. Tiimarissa ei ollut.

Samalla kun Laura lähti balettiin joskus neljän jälkeen, kävin postittamassa sen kirjeeni. Jouduin jonottamaan postissa ostaakseni postimerkin. Postimerkkiautomaatti oli nimittäin rikki.

Postireissulta tultuani katselin nauhalta Star Trekiä. Olisin katsonut myös "Perhe on paras" -sarjaa, mutta eivätkös ne näyttäneet jotain koostetta niistä poliisihautajaisista. Niin kuin kolmen tunnin suora lähetys ei riittäisi. Tämä on uskomatonta.

TV:stä ja muista tiedotusvälineistä saa sen käsityksen, että koko Helsinki ja koko maa suree järkyttyneinä näitä poliiseja ja hiljentyy heidän hautajaispäivänään. Televisio yrittää tehdä hautajaisista ja hautajaiskulkueesta väkisin suuren luokan spektaakkelin. Kuitenkin elämä Helsingissä jatkuu hautajaisten kestäessä aivan normaalisti. Kaupat ovat täynnä ostoksiaan tekeviä ihmisiä, eikä kukaan näytä kovin "surevalta". Hautajaisreitin varrella on tietysti jonkin verran uteliaita, mutta Helsingin asukaslukuun nähden kuitenkin varsin vähän (totesin tämän, kun vilkaisin TV:stä Lauran kanssa hetken tuota kulkuetta - luonnossa en olisi kestänyt enkä edes halunnut sitä katsella, sillä en anna käyttää itseäni poliisia tukevaan propagandaan.

Selostajien puheista sai siis sen käsityksen, että koko kaupunki suree ja seuraa tapahtumaa. Minusta tässä on kyseessä suoranainen petos.

Mielessäni on käynyt muutaman kerran, että tätä propagandaprosessia olisi voinut käyttää jollakin tavalla hyödyksi vastapropagandan tekemiseen. Olisi voinut esimerkiksi panna jonkin näyttävän poliisinvastaisen julisteen jonnekin. Juliste olisi pitänyt suunnitella siten, että se vasta tietyllä hetkellä kauko-ohjattuna räjähtää ihmisten näkyviin. Muuten se olisi nimittäin poistettu ennen kuin kukaan olisi ehtinyt nähdä sitä.

Kauko-ohjattu juliste voisi olla esimerkiksi maalattu pitkään lakanaan, joka olisi kääritty rullalle jonkin kerrostalon katon reunaan. Rullalla ollessa kukaan ei olisi huomannut sitä, mutta kun se yhtäkkiä olisi rullautunut auki, kaikki olisivat nähneet sen.

Muitakin mahdollisuuksia olisi toki ollut. Poliisin muistoksi kadun varteen asetetut kukat ja kynttilät olisi esimerkiksi voinut yön aikana potkia hajalle ja samalla kiinnittää seinään poliisinvastaisia tekstejä. Kuten: "Poliisius on rikoksista pahin". Koska kadun varrella olevat kukat ja kynttilät eivät ilmeisestikään ole mikään virallinen "hautamuistomerkki" tai muukaan teos, syytteen nostaminen tämän rakennelman tuhoamisesta olisi ollut hankalaa.

Tiedän, että propagandaisku hautajaistilanteessa ei olisi herättänyt sympatioita tekoa kohtaan vaan vihaa ja entistä suurempia sympatioita poliisia kohtaan. Mutta juuri ärsyttämään se olisi tarkoitettukin. Ja sitä paitsi: Jos vallanpitäjät ja eriarvoisuuden kannattajat saavat käyttää kuolleiden hautaamista omia tarkoituksiaan ja omaa propagandaansa edistämään, mikseivät myös tasa-arvon kannattajat saisi? Propagandan erilainen tavoite ja erilainen muoto ei tee siitä sen tuomittavampaa.

Jos minulla olisi joku kaveri täällä Helsingissä (+ materiaalia), voisin harkita jonkin muotoisen tempauksen järjestämistä. En ehkä rupeaisi kovin radikaaleihin tekoihin vaan tyytyisin ainoastaan huomauttamaan ihmisille, että poliisi on kaikesta palvonnasta huolimatta väkivaltaa käyttävä ja tappamiseen valmis organisaatio, jonka pääasiallisena tarkoituksena on olemassa olevan vallan tukeminen ja eriarvoisuuden säilyttäminen ja jonka tilillä on mielipuolinen määrä ihmisuhreja eri puolilla maailmaa.

Yritän saada nyt mielestäni nämä asiat.

Jalankulkijoiden turva - vai turma?

Kertomus 1.

Kun ajan autolla ja näen edessäpäin heijastimen heiluvan, vaihdan lyhyille valoille ja kierrän jalankulkijan turvallisen matkan päästä. Näinhän monet varmaan tekevät. Tänään kuitenkin hujautin puolen metrin päästä vastaan tulevaa lenkkeilijää ja lisäksi pitkillä valoilla.

Miksi? En ainakaan tahallani. En vain yksinkertaisesti tunnistanut turmaliiviä.... siis "turvaliiviä" päällään pitävää lenkkeilijää eläväksi olennoksi. Näin omituisia valoja ja luulin niitä maantien varressa oleviksi huomiotolpiksi tai linja-autopysäkin heijastaviksi merkeiksi tai miksi tahansa monista heijastavista tai valaisevista kohteista, joita pimeällä maantiellä voi nähdä. Vasta kun jalankulkija oli noin kahdenkymmenen metrin päässä, tajusin kirkasta valoa heijastavan kohteen hänen heijastinliivikseen. Tunnistaminen johtui siitä, että liivit liikkuivat (jos jalankulkija olisi seisonut paikallaan, tunnistaminen olisi tapahtunut vieläkin myöhemmin). Tässä vaiheessa ei ollut enää aikaa väistämiseen eikä edes valojen vaihtamiseen. Lenkkeilijä ei jäänyt auton alle, mikä on hyvä asia. Mutta jos tien varressa olisi ollut kaksi vierekkäin kävelevää ihmistä, jotka olisivat luottaneet liiveihinsä, en ole varma mitä olisi tapahtunut.

En ole kertaakaan ollut edes lähellä tilannetta, jossa olisin ollut vaarassa ajaa tavallista pientä heiluvaa heijastinta käyttävän jalankulkijan päälle. Sen sijaan "heijastinliivien" käyttäjiä on monta kertaa ollut vähällä jäädä autoni alle yksinkertaisesti siitä syystä että en ole tunnistanut omituisia kirkkaita valoilmiöitä jalankulkijoiksi. Vastaantulevan auton valot, märkä tie tai jokin muu seikka on ehkä huonontanut näkyvyyttä ja tehnyt näkymän tunnistamisen entistä vaikeammaksi. Turvaliivien heijastimia on voinut luulla esimerkiksi kaukana vastaan tulevan auton valoiksi tai jonkin työkoneen valoiksi, eikä näkymää ole tajunnut lähellä käveleväksi ihmiseksi tai ihmisiksi.

Jos haluatte vaarantaa henkenne, kun lähdette kävelemään pimeälle maantielle, käyttäkää heijastinliiviä. Sen käyttäminen on jopa vaarallisempaa kuin kokonaan ilman heijastinta liikkuminen, sillä ilman heijastinta kävelevää ihmistä ei näe autoon, joten auton kuljettaja ei voi reagoida "näkymään" väärin. Jos ilman heijastinta kävelevä siirtyy penkalle auton lähestyessä, hän on turvassa. Heijastinliivin käyttäjää ei edes penkalle nouseminen välttämättä pelasta, jos lähestyvän auton kuljettaja luulee heijastimia joksikin muuksi valoksi ja lähtee kiertämään kohdetta väärältä puolelta.

Turvallisinta on siis kävellä ilman heijastinta (ja väistää autoja) tai käyttää perinteistä pientä heiluvaa heijastinta (ja väistää silloinkin autoja). Turvaliivit sen sijaan ovat turmaliivit. Ne ovat erityisen turmiolliset siitäkin syystä, että niiden käyttäjillä näyttää olevan väärä turvallisuuden tunne, koska he ajattelevat että heidän päälleen ei kukaan voi ajaa, vaikka he eivät väistäisikään, koska heidät varmasti nähdään.

Toivottavasti minä en ole se, joka ajaa ensimmäinen turmaliivin käyttäjän hengiltä.

Kertomus 2.

Ajellessani eräänä iltana autoni lämmityslaite alkoi pitää aivan hirveätä meteliä ja lakkasi sitten toimimasta. Oli sen verran kylmä, että päätin ottaa takapenkiltä lisää vaatteita ja pukea ne päälleni.

Tätä varten auto piti hetkeksi pysäyttää. Huomasin edessäpäin linja- autopysäkin ja päätin ajaa sinne. Lähestyessäni pysäkkiä ihmettelin, missä se tarkasti oikeastaan on, ja miksi sitä ei ole aurattu.

Katselin tien pintaa ja siinä olevia autojen jälkiä. Yhtäkkiä säikähdin, kun lähellä autoa käveli jalankulkija heijastinliivi päällään. Mitään linja-autopysäkkiä ei ollutkaan, vaan pysäkin merkiksi luulemani vaalea valoilmiö olikin jalankulkijan heijastinliivi.

Tässä mallissa ei ollut pystyssä olevia heijastinraitoja vaan ainoastaan vaakasuorassa olevat heijastinnauhat, joten liivi todella näytti kaukaa linja-autopysäkin merkiltä tai pieneltä sivutien viitalta. Vasta aivan lähellä tajusin valoilmiön jalankulkijaksi. Olin tällöin jo melkein aloittanut kääntymisen "pysäkille", joten jalankulkija oli potentiaalisessa vaarassa. Hän ei jäänyt alle, mutta jo pelkkä ajatus, että jalankulkijoiden kohtaamisesta saa kirjoitella myöhemmin "läheltä piti" selostuksia, kertoo omaa kieltään heijastinliivien vaarallisuudesta (mitä asiaa suurin osa ihmisistä ei myönnä, koska eihän propagandan toitottama "turvallisuusvaruste" voi olla "vaarallisuusvaruste").

Myöhemmin matkalla kohtasin vielä toisen heijastinliivin käyttäjän, ja hänetkin tunnistin jalankulkijaksi vasta aivan viime hetkellä. Jos hän olisi käyttänyt perinteistä heijastinta, olisin tunnistanut hänet kauempaa ja myös kiertänyt kauempaa.

Kertomus 3.

Palaan vielä edelliseen kertomukseen. Näin edessäpäin tien varressa vaalean "valoilmiön", jonka oletin joko linja-autopysäkillä olevan kyltin heijastavaksi pinnaksi tai pienen paikallistien viitaksi. Mieleeni ei tullut muita vaihtoehtoja kuten jalankulkijan heijastinliiviä. Vasta aivan lähellä huomasin, että kyseessä on jalankulkija.

Heijastinliiveissä on mielestäni se ongelma, että niitä ei ole standardoitu. Joissakin on poikittaisia heijastimia, joissakin pystysuuntaisia heijastimia, joissakin molempia. Koska käyttäjät ovat eri pituisia, heijastimet ovat eri korkeudella. Jopa koirille taitaa olla olemassa heijastinliivejä. Kun tilanne on tämä, miten autoilija voi pitkän matkan päästä tietää, mikä auton valoissa heijastava kohde milloinkin on?

Kerran tien varressa käveli joukko eri kokoisia ihmisiä, joilla kaikilla oli heijastinliivit päällään. Saavuin paikalle autolla mutkan takaa, ja juuri samaan aikaan tuli vastaan toinen auto kirkkailla valoilla. En tajunnut ollenkaan, mikä on se toinen valoilmiö, joka edessä näkyi (eli ihmisjoukko liiveineen). Luulin valoilmiötä huomattavasti kauempana olevaksi tukkirekaksi, jota lastataan jollakin pysäkillä tai tien varressa. Tällainen tukkirekka käyttää usein työvaloja lastaustilanteessa, ja sen vierellä voi olla jokin metsätyökone, jossa myös on paljon valoja. Vasta aivan viime hetkellä huomasin edessä olevat jalankulkijat ja ajoin aivan hipomalla heidän ohitseen. En ehtinyt käytännössä väistää tai hidastaa lainkaan, eikä se liukkaalla maantiellä olisi ollutkaan helppoa. Jos jalankulkijoilla olisi ollut pienemmät välkähtelevät heijastimet, olisin jo kaukaa tunnistanut heidät jalankulkijoiksi ja sen mukaisesti hidastanut nopeutta ja kiertänyt jalankulkijat turvallisen matkan päästä.

Kertomus 4.

Vaara aiheutuu siitä, että valoilmiön väärä tulkinta hidastaa jalankulkijan havaitsemista, jolloin jalankulkijaa ei ehdi kiertää kauempaa. Ehkä mitään yliajoa ei tapahdu, mutta on turvallisempaa kiertää jalankulkija 2-3 metrin päästä kuin hivotella häntä puolen metrin päästä. Jalankulkija voi säikähtää tilannetta jopa vielä enemmän kuin autoilija.

Liikenneturvan sivulla kirjoitetaan heijastimista seuraavasti:

"Heijastinta käyttämällä jalankulkija parantaa havaittavuuttaan. Kaukovaloilla ajava autoilija näkee pimeällä tiellä ilman heijastinta kulkevan jalankulkijan vaatetuksesta riippuen noin 100 metrin etäisyydeltä. Heijastinta käyttävän hän huomaa jopa 300 metrin päästä. Kohtaamistilanteessa lähivaloilla ajava autoilija havaitsee ilman heijastinta kulkevan henkilön vasta noin 40 metrin etäisyydeltä, kun jalankulkijan heijastin näkyy 100 - 150 metrin etäisyydeltä."

Itse en käytä heijastinta pimeällä kävellessäni, koska väistän lähestyviä autoja siirtymällä kokonaan pois ajoradalta. Autoilijan kannalta ei liene välttämätöntä tietää, käveleekö joku tien pientareella, koska autot eivät aja siellä (paitsi otsikossa mainituissa tapauksissa, joissa kuljettajien mahdollisuudet väistellä esteitä lienevät vähäiset - joten heijastimesta ei olisi hyötyä).

Jos jalankulkija ei aio seikkailla maantiellä auton ajolinjalla, hänen havaittavuudellaan ei ole merkitystä, eikä sitä tarvitse parantaa.

Liikenneturvan väitteen "heijastinta käyttämällä jalankulkija parantaa havaittavuuttaan" kiistän ainakin osittain heijastinliivien osalta. Niitä käyttämällä jalankulkija parantaa ehkä näkyvyyttään mutta huonontaa havaittavuuttaan. Vaara aiheutuu siitä, että havaitsemalla jalankulkijan vasta aivan viime hetkellä autoilija ei ehdi väistää tai hidastaa nopeutta. Havaittavuuden kannalta heijastinliivin käyttäminen on siis melkein sama asia kuin kokonaan ilman heijastinta liikkuminen, mutta "hämäysvaikutuksesta" ja jalankulkijan väärästä turvallisuuden tunteesta johtuen niiden käyttäminen on vieläkin vaarallisempaa. Mutta kuten jo on käynyt ilmi, tästä asiasta ei päästä yksimielisyyteen. Edes monia käytännön kokemuksia "ohoh, meinasin ajaa päälle" ei katsota minkään arvoiksi todisteiksi liivien vaarallisuudesta, koska turvaliivit eivät voi olla vaaraliivit. Virallisia totuuksia on mahdotonta kumota.

Onkohan pelkkää sattumaa, että Liikenneturvan sivulla esitetyt heijastimet ovat pieniä ja välkkyviä. Heijastinliivien kuvaa sivuilla ei ole. Ja pieniä heijastimia näytetään suosivan eräillä muillakin sivuilla.

http://www.pedestrianreflectors.com.au/

Ja onhan tätä asiaa jonkin verran tutkittukin ja todettu, että pelkkä näkyminen ei riitä, vaan autoilijan pitää myös tunnistaa, mikä edessä näkyvä kohde on:

"Motorists could see something up ahead, but couldn’t recognize it quickly as a bicyclist or pedestrian."

"Movement is one of the cues the brain uses to direct its attention. A reflector that is moving will be seen much more quickly than one that is stationary."

Aivan niin. Liikkumattomalta näyttävää valoilmiötä (heijastinliiviä) ei heti tajua tiellä käveleväksi ihmiseksi.

(linkki on poistunut)

http://safety.fhwa.dot.gov/saferjourney/Li...countermeasures/63.htm

Pitääkö lakeja kunnioittaa?

Minutkin - kuten varmaan useimmat ihmiset - on kasvatettu noudattamaan lakia. Ei ehkä aivan pilkulleen, mutta suunnilleen. Jossakin vaiheessa aloin kuitenkin miettiä tarkemmin lakien olemusta. Tulin siihen tulokseen, että jotkut lait ovat itsesään pahoja, ja monia lakeja, jotka eivät varsinaisesti ole pahoja, käytetään pahanteon välikappaleena. Miksi lakeja siis pitäisi noudattaa - tai ainakaan huonoja lakeja.

Kaksi tapahtumaa erityisesti on vaikuttanut oikeuskäsitykseeni. Toinen oli se, kun jouduin 22-vuotiaana yllättäen pidätetyksi epäiltynä poliittisluonteisista rikoksista. Jouduin olemaan kaksi yötä poliisivankilassa (jona aikana luin Jerry Cottoneita - mistä johtuen taidan olla vieläkin "allerginen" Jerry Cottoneille). Syytettä mistään rikoksesta ei koskaan nostettu. Tämä tapahtuma sai miettimään asioita syvällisemmin.

Jatko-oppitunti seurasi, kun erehdyin valittamaan pidätyksen aikana tapahtuneen kotietsinnän menettelytavoista oikeuskanslerille. En olisi muuten valittanut, mutta minua ärsytti se, että jatkuvasti huomasin erilaisia esineitä kadonneen asunnostani ja päättelin poliisin takavarikoineen ne. Poliisi teki myös autooni "kotietsinnän". Lopullisesti menetin malttini siinä vaiheessa, kun huomasin poliisin vieneen asunnostani pienen muistikirjan, jossa oli ulkomaisessa kielikoulussa tapaamieni ihmisten nimiä ja osoitteita. Olisin halunnut lähettää heille joulukortteja. Ne jäivät lähettämättä. Soitin ensiksi poliisille ja pyysin muistikirjaa, ja kun he ilmoittivat, että en voi saada sitä, kirjoitin oikeuskanslerille.

Muutama viikko sen jälkeen, kun olin lähettänyt kirjeen, minut kutsuttiin poliisiasemalle, jossa kaikki takavarikoidut esineet - myös edellä mainittu muistikirja - palautettiin. Minua pyydettiin allekirjoittamaan paperi, jossa esineet oli lueteltu, ja jossa todistin saaneeni ne. Tämän jälkeen asiasta ei kuulunut mitään kahteen vuoteen - paitsi että jouduin vielä seuraavana kesänä käymään yhden kerran kuulustelussa, joka oli kai jonkinlainen tapauksen loppukuulustelu.

Kahden vuoden kuluttua sain oikeuskanslerilta postia eli päätöksen, jossa todettiin, että tapahtuma ei anna aihetta enempään. En muista enää sanamuotoa, mutta sain sen käsityksen - ehkä väärän - että poliisit ovat tehneet virheen, mutta virhe on niin vähäinen, että se ei johda kuin korkeintaan muistutukseen poliisille. Ja mahdollinen virhe koski tätä lain kohtaa:

"Takavarikosta on laadittava pöytäkirja. Siinä on mainittava takavarikon tarkoitus ja toimituksen kulku sekä luetteloitava takavarikoidut esineet. Takavarikon toimittajan on annettava takavarikosta todistus sille, jonka hallussa esine on ollut."

Lain idea kai on, että todistus annetaan takavarikon tapahduttua eikä vasta siinä vaiheessa, kun esineet palautetaan. Ai niin, enhän saanut silloinkaan todistusta itselleni, vaan se jäi poliisille.

Tällainen pieni asia ei sinänsä ole kovin merkityksellinen, mutta oikeuskanslerin kirjeessä oli mukana jäljennökset poliisin kaksi vuotta aikaisemmin kirjoittamista selityskirjeistä oikeuskanslerille - ja nämä kirjeet avasivat silmäni näkemään asioita hieman laajemmin, jos niissä nyt vielä jotain näkemistä oli.

Suora lainaus (nimet muutettu):

"Tutkittavana olevaan tapahtumasarjaan liittyi laeilla kiellettyjen poliittisten järjestöjen ja lisäksi vieraan valtion instituutioiden tunnuksia mukailevien todennäköisesti kuitenkin olemattomien järjestöjen nimissä suoritettuja ilkivalta-, vahingonteko- ym. rikoksia, joiden asianomistajat ovat harkinneet, että eivät vaadi syytteen nostamista ja eivät ryhdy syytetoimenpiteisiin. Törkeimmän, eräässä vaalipuhetilaisuudessa suoritetun pommiräjähdyksen tutkimukset jatkuvat edelleen. Oheistan eräitä tutkintapöytäkirjassa RXXX/XX mainittuja SO2001:n ja hänen kumppaninsa Pete Pommin laatimia kirjoituksia nähtäväksenne (xerokopioita). Kysymyksessä olevien SO2001:n autoon ja asuntoon kohdistuneiden etsintöjen yhteydessä löytyi edellätarkoitetun tyylisiä kirjoitelmia ja julisteita, joista ainakin osa oli ilmeisesti Englannissa valmistettuja ja SO2001:n sieltä Lahdenpohjaan lähettämiä. Lisäksi löytyi sanomalehdistössä esiintyneiden eri puolilla maailma toimineiden terrorijärjestöjen tunnuspiirrelmiä ja henkilöosoitteita. Tämän aineiston luovutin Suojelupoliisin Tampereen piiritoimiston edustajille. "

Poliisin on täytynyt kokea asemansa aika uhanalaiseksi, koska hän on kirjoittanut tällaista puppua viisi kuukautta tapahtumien jälkeen ja kaksi ja puoli kuukautta sen jälkeen, kun olin jo saanut takaisin edellä mainitun muistikirjan.

Ensinnäkin poliisi saa tapahtumat näyttämään todellista pahemmilta kehittämällä niistä kuvitteellisen rikossarjan, jonka kruunaa pommi-isku vaalitilaisuuteen - teko, josta minulta ei kertaakaan edes kysytty, ja jonka tekijät jäivät lehtitietojen mukaan aikanaan kiinni.

Toiseksi poliisi kirjoittaa, että hänen oikeuskanslerille todisteena lähettämänsä "kirjoitukset" ovat minun ja kumppanini yhdessä laatimia, vaikka todennäköisesti en ole edes nähnyt näitä kirjoituksia. "Kumppanini", eräs pimahtanut opiskelija, toimi omin päin, enkä edes tiennyt kaikista hänen teoistaan.

Kaikkein hulluin väite on se, että asunnostani olisi löytynyt terroristijärjestöjen tunnuspiirrelmiä ja henkilöosoitteita. Mitään tällaista ei tietenkään ollut. Ainoat osoitteet kuuluivat kielikoulussa tapaamilleni ihmisille, joille olisin halunnut lähettää joulukortit.

Tämä tapahtuma huipentui siihen, kun minut kutsuttiin taas kerran poliisiasemalle. Tällä kertaa kyseessä oli sakko, joka annettiin pari kuukautta aikaisemmin tapahtuneesta kolarista, jonka olen joskus selostanutkin. Jostakin syystä poliisi katsoi velvollisuudekseen jälkisakottaa minua tapahtumasta juuri sopivasti seuraavana päivänä oikeuskanslerin päätöksen saapumisen jälkeen - eli ehkä poliisi oli saanut epämieluisat terveiset. Sen sijaan poliisi ei katsonut tarpeelliseksi sakottaa erästä nuorta miestä, joka pari viikkoa aikaisemmin oli ajanut perä edellä kylkeeni aiheuttaen pahat lommot ja korjaamokäynnin - vaikka tämäkin tapahtuma oli mennyt poliisin tietoon autoa kuljettaneen nuoren miehen veljen ilmoitettua siitä. Saamassani sakossa oli erikoista se, että tapahtuma oli kuvattu miten sattuu, ja autoni rekisterinumero oli väärä. Toisin sanoen poliisi oli katsonut tarpeelliseksi alkaa yhtäkkiä kirjoittaa minulle muistivaraisesti sakkoa pari kuukautta vanhasta tapahtumasta, jossa paikalla käynyt (toinen) poliisi oli vain todennut, että sopikaa keskenänne.

Seuraava isompi oppitunti lakien ja lainvalvojien todellisesta luonteesta tuli 1990-luvun suuren laman aikana. Tämä tarina olisi liian pitkä kerrottavaksi, mutta todettakoon lyhyesti, että eräs korkea-arvoinen juristi oli sotkeutunut korviaan myöten miljoonaluokan laittomuuksiin - jopa paikallinen nimismies oli tätä mieltä - eikä hänelle koskaan tullut mitään seuraamuksia. Todisteita oli vaikka kuinka paljon, ja muutamat ihmiset antoivat jopa valaehtoiset lausunnot, jotka tukivat juristin syyllisyyttä. Yleinen käsitys oli se, että langat veivät niin korkealle, että jos juristia olisi syytetty, ja jos hänet olisi tuomittu, hän olisi vetänyt monta tärkeää poliitikkoa ja merkkimiestä mennessään. Niinpä häntä suojeltiin.

Sain 1990-luvun laman aikana paljon tietoa erilaisista hämäryyksistä, ja minulle - niin kuin monelle muullekin - jäi se käsitys, että paljon epämääräisiä asioita tapahtui. Laki oli näissä tapahtumissa usein pelkästään apuväline, jota hyväksi käyttäen omaisuuksia anastettiin ja ihmisiä tuhottiin.

Kaikesta edellä mainitusta ja monesta muustakin johtuu se, että en kunnioita lakeja, en kunnioita lainsäätäjiä, en kunnioita lainvalvojia, en kunnioita tuomareita enkä kunnioita oikeuslaitosta. Laki on mielestäni pelkästään väline, jonka avulla vahvempi alistaa heikomman. Lakiin ei liity minkäänlaista hyvä tai paha -käsitettä. Hyvää ja pahaa voi tehdä yhtä hyvin lakia noudattamalla kuin lakia rikkomalla.

Ihmisoikeusjuristi Matti Wuori kirjoittikin aikoinaan jotain tähän tyyliin, että 1990-luvun pahimmat teot tehtiin lakeja noudattamalla eikä lakeja rikkomalla. Mielestäni hän oli oikeassa.

Itse noudatan lakia - silloin kun noudatan - välttääkseni rangaistuksen sekä silloin kun laki sattuu vastaamaan kirjoittamatonta normia, jonka mukaan muutenkin elän. En sen vuoksi pidättäydy esimerkiksi varastamisesta, koska laki kieltää varastamisen, vaan lakeja syvemmän moraalisen periaatteen vuoksi.

Arkipäivän liikennepsykologiaa

En oikein osaa suhtautua moottoripyöriin, koska niistä saamani käsitykset ovat ristiriitaisia. Tavallisimmin moottoripyörä ilmestyy taustapeiliin, hurauttaa ohi ja häipyy horisonttiin. Eikä siitä sen enempää. Tällainen moottoripyörä ei ole ongelma. Mutta silloin kun tilanne on käänteinen, eli saavutan hitaammin ajavan moottoripyörän, alkavat ongelmat. Kokemuksesta kumpuaa ääni, joka sanoo, että moottoripyörät ohittavat minut - enkä minä ohita moottoripyöriä. Se on luonnonjärjestys. Se on aina ollut niin, ja niin sen kuuluu ollakin.

Mutta kun se moottoripyörä ajaa hitaammin, jotakin pitäisi tehdä.

Vähän aikaa seurailtuani ja rohkeutta kerättyäni teen ehkä epävarman päätöksen ohittaa moottoripyörä, kunhan kun tulee sopiva paikka ohitukseen; kilometrin mittainen suora vähintään. Minua pelottaa, että moottoripyörä vain leikittelee kanssani, ja juuri kun olen ohittamassa sen, kuski päästää kuutiosenttimetrit valloilleen. Hänen röhönaurunsa hukkuu pakoputken pauhinaan, kun hän häviää pieneksi pisteeksi siellä missä taivas ja maantie kohtaavat. Ohituksestani tulee pannukakku. Toinen pelko on se, että osun ohitustilanteessa moottoripyörään ja tulen tappaneeksi sen kuljettajan. Autojen kohdalla pieni "kylkihipaisu" (jollaisia ei ole tapahtunut, huom!) ei ole kohtalokas, mutta moottoripyörään osuminen on.

Jos voitan pelkoni, ja sopiva pitkä suora tulee vastaan, ajan lopulta moottoripyörän edelle. Moottoripyörästä aiheutuva stressi ei kuitenkaan ole vielä ohi. Seuraan peilistä, että moottoripyörä todella jää jälkeen, ja saan "turvallisen etumatkan" siihen.

Moottoripyörä on siis vaikea tapaus.

Minulla on muutamia liikenteeseen liittyviä periaatteita, jotka asioiden mennessä hyvin, toimivat positiivisella tavalla, mutta asioiden mennessä pieleen, kääntyvät toimimaan periaatetta itseään vastaan tai jollakin tavalla väärin joka tapauksessa.

Keskeinen periaatteeni on se, että yritän välttää tilanteita, joissa ajamisestani olisi minkäänlaista haittaa tai harmia kenellekään muulle tiellä liikkujalle. Yritän viimeiseen asti välttää kaikenlaisia konflikteja maantiellä - ja kuitenkin joudun konflikteihin luultavasti useammin kuin kuljettajat keskimäärin.

Mitä haitan tuottamisen välttäminen tarkoittaa käytännössä? Sitä, että en tarkoituksella hidasta tai estä tai vaaranna muiden liikkumista. Tämä on tärkein sääntö. Tähän sääntöön liittyy se, että yritän toimia niin, että en saisi vihamielistä palautetta. Joskus joudun kuitenkin tilanteisiin, joissa on vaikea toimia oikein. Kun hidastaa ja väistää, voi saada yhdeltä ystävällisen käden heilautuksen ja toiselta pahantuulisen torventöräytyksen. Aina ei voi tietää, mikä olisi parasta. Joskus arvioi asiat väärän hyvästä tahdosta huolimatta.

Harvalla ihmisellä on pelkästään hyviä periaatteita. Useimmilla on sekä hyviä että vähemmän hyviä. Niinpä myös minulla on vähemmän hyviä periaatteita. Itsekkäitä ja inhottavia. Ehkä jopa sekopäisiä. Yksi ongelmia aiheuttavista periaatteistani on se, että inhoan noloihin tilanteisiin joutumista. Koen loukkaavana sen, että joku etuilee ja työntää minut pois jonosta, olipa sitten kyse kaupan kassajonosta tai autojonosta bensamittarilla.

Kaikkein huonoin ja vaarallisin ominaisuuteni on kuitenkin se, että en kestä moitteita, enkä varsinkaan sellaisia moitteita, joihin ei ole mahdollisuutta vastata, ja joita kohtaan ei saa tilaisuutta puolustautua. Tämä johtuu todennäköisesti ankarasta kotikasvatuksestani. Jos ei saa koskaan positiivista palautetta vaan kymmenien vuosien aikana pelkästään moitteita, pilkkaa ja väheksyntää, johon ei ole koskaan lupa sanoa vastaan, mieleen kertyy sellainen "möykky" patoutunutta vihaa, että sitä on mahdotonta liuottaa pois. Siitä tulee pommi, joka räjähtää, kun sopiva ärsyke ilmaantuu. Ja se ärsyke on kritiikki. Mitä aggressiivisempaa kritiikki on, sitä voimakkaampi on reaktio. Ja liikenteessä tällainen ominaisuus voi olla tappava. Kun joku töräyttää auton torvea, hän ei tiedä painavansa räjäytysnappia.

Tiedän huonot ominaisuuteni, joten yritän äärimmäisyyksiin asti välttää tilanteita, joissa joku saisi syyn vilkutella protestiksi valoja tai soittaa äänimerkkiä. Valitettavasti en kuitenkaan ole täydellinen kuljettaja vaan teen usein huolimattomuus- ja tarkkaavaisuusvirheitä, mistä seuraa torven soittelua. Tilanteesta riippuu, mitä ne minussa aiheuttavat. Tavallisin reaktio on kiihtymys ja sitä seuraava masennus. Yksi torven töräytys pyörii joka tapauksessa mielessäni koko loppupäivän, ja mietin miten voisin toimia tulevaisuudessa niin, että en tekisi samaa virhettä uudestaan, josta minulle soitettiin äänimerkkiä.

Miten edellä mainittu periaatteeni olla hidastamatta muiden matkantekoa ja periaatteeni välttää nöyryyttäviä tilanteita tulevat esille ohitustilanteissa? Ainakin siten, että jos olen ohittanut auton, pyrin ajamaan ohituksen jälkeen selvästi nopeammin kuin ohittamani auto, jotta voisin oikeuttaa ohitukseni. Olisihan kiusallista ohittaa auto ja jäädä sen eteen hidastelemaan. Kun ohitettu auto ajaisi hetken päästä uudestaan ohittajan ohi, se tavallaan julistaisi: "Epäonnistuit surkimus. Hanki parempi auto, äläkä ohittele surkealla autonromullasi itseäsi nopeampia."

Tilanteessa toteutuisi kaksi ikävää asiaa. Nimittäin tunne siitä, että aiheuttaa turhalla ohituksella ja hitaasti ajamalla haittaa toiselle, joka haluaa ajaa kovempaa. Ja nöyryytyksen tunne siitä, että hävisi ohituskisan - jollaista ei tietenkään ole, mutta tunnetasolla tilanne tuntuu kilpailulta, jos ohitettu lähtee perään ja ohittaa sen, joka hänet ohitti.

Ohitustilanteessa haluaa siis painaa määrätietoisesti kaasua ja antaa ohitettavalle kuvan, että tässä mennään omaa vauhtia, eikä hidasteta tai haitata muiden matkantekoa. Jokainen ajakoon omaa vauhtiaan.

99 prosentissa tapauksista periaate toimii, ja kaikki menee mukavasti. Mutta joskus tulee vastaan tapaus, jossa ohitettu alkaakin temppuilla eli kiihdyttää vauhtia joko ohituksen aikana tai heti sen jälkeen. Ja tässä tilanteessa ohittaja on hankalassa asemassa. Psykologinen reaktio on tietenkin nopeuden lisääminen, jotta ei olisi ohitetun tien tukkona ja jotta ei joutuisi nöyryyttävästi uudelleen ohitetuksi. Ja kaikkihan tietävät, että kun kaasua painetaan, nopeus lisääntyy. Pian autot kiitävät 150 kilometrin tuntinopeudella, ja ohittaja miettii otsa hiessä, miten hän selviäisi tilanteesta kunnialla. Kilpaa ajaminen ei huvita, sillä ajokortistaan ei viitsisi aivan turhan takia luopua. Mutta kuinka paljon pitäisi hidastaa? Ja lähteekö takaa-ajaja sittenkään ohittamaan. Tilanne on joskus niin kiusallinen, että jos suoran päässä on risteys tai huoltoasema, helpointa on kääntyä sinne lepuuttamaan hermojaan. Tällä tavalla kiihdyttelijästä pääsee eroon vaivattomimmin.

Sitten on vielä yksi mahdollisuus. Entäpä jos perään kiihdyttäjä onkin poliisi. Tällaista on kerran allekirjoittaneellekin tapahtunut. Ajokortti kuitenkin ihmeen kaupalla säilyi.

Erityisesti statusautot ovat ongelma, jos itsellä on alemman statuksen auto. Muutama päivä sitten saavutin ohituskaistan alkaessa hitaasti ajavan kalliin hienon Mersun ja mietin pitkään, uskallanko lähteä ohittamaan sitä. Lopulta lähdin. Autoa ajoi vanha herrasmies, joka ei kiihdytellyt perääni. Noin kolme tuntia myöhemmin samalla matkalla saavutin taas uudehkon Mersun, joka ei ollut aivan yhtä hienoa mallia kuin edellinen. Liikennettä oli vähän, joten ohitin Mersun ja sen edellä ajaneen perävaunua vetäneen henkilöauton asiaa sen enempää miettimättä. Autot ajoivat melko hitaasti. Mutta tämä Mersupa kuuluikin perään kiihdyttelijöihin. Se ohitti myös perävaunua vetävän auton ja lähti tavoittamaan minua. Lisäsin nopeutta, ja niin lisäsi Mersukin. Lopulta se oli aivan lähituntumassa. Vakautin nopeuteni tiettyyn mittarilukemaan ja ajattelin, että menköön ohi jos haluaa. Paikka oli autio lentokoneiden varalaskupaikka, joten ohittaminen oli mahdollista. Tein jopa pienen ohjausliikkeen tien reunaa kohti viestittääkseni, että "siitä vaan". Mersu ei kuitenkaan lähtenyt ohittamaan vaan ainoastaan hiillosti perässäni. Tällaiset tilanteet ovat äärimmäisen vastenmielisiä. Ja kaikkein kauhein yllätys oli edessä varalaskupaikan lopussa. Vastaan tuli pakettiauto, joka osoittautui poliisiautoksi (aina vain vaikeammaksi menee ylinopeutta ajavan elämä, kun poliisiautoissakin on upotetut hälytysvalot). Tapaus osoitti, että poliisit eivät pidä aina tutkaa päällä. Jos pitäisivät, kunnostelisin tässä parhaillaan polkupyörääni. Juuri voimaan tullut talvinopeusrajoitus huomioon ottaen rikosnimike todellisuudessa jokseenkin vaarattomasta nopeudesta mahdollisimman turvallisessa paikassa olisi - mittaushetkestä riippuen - ties mikä.

En haluaisi joutua tuollaisiin tilanteisiin, mutta valitettavasti minulla on taipumus joutua niihin. Jos ajaisin uudella kalliilla urheiluautolla, voisin ajaa hitaammin, sillä tuskin kukaan kiihdyttelisi perääni.