Ihmisillä tuntuu olevan se käsitys, että poliisi on ikään kuin hyvyyttä edustava kaikkivaltias jumala, joka määrittelee sen, kuka on paha. Jos joku ihminen joutuu poliisitutkinnan kohteeksi, ihmiset ajattelevat, että hänen täytyy olla paha ihminen, joka on syyllistynyt rikoksiin, koska poliisi kerran tutkii hänen tekemisiään. Vaikka syytettä ei lopulta nostettaisi, ihmisille jää käsitys, että tutkittava henkilö oli joka tapauksessa syyllinen, mutta hän vain tuurilla sattui selviämään, kun riittäviä todisteita ei löytynyt. Monta kertaa näkee uutisissa kirjoituksia joistakin ihmisistä, joista mainitaan, että poliisi on tutkinut heidän mahdollista osuuttaan johonkin rikokseen. Nämä tapaukset luetellaan aivan kuin ne olisivat otteita kyseisen henkilön rikosrekisteristä. Kun ihminen on ollut muutaman kerran poliisitutkinnan kohteena, kaikki pitävät häntä paatuneena lipevänä rikollisena. Se, että häntä ei ole tuomittu rikoksista, ei lievennä ihmisten mielikuvaa. Kun tällainen ihminen pyrkii työhön, rikosepäilyt eivät ole hyvä lisä ansioluettelossa.
Minulla on omakin kokemus tästä asiasta. Jouduin parikymppisenä opiskelijana poliisin pidättämäksi epäiltynä erilaisista poliittisluonteisista rikoksista kuten ilkivallasta ja osuudesta murhapolttoihin ja terrori-iskuihin. Pidätys tapahtui eri paikkakunnalla missä asuin. Eräs hyvä kaverini oli papin poika. Pidätystä varten poliisi tilasi kotipaikkakuntani seurakunnasta virkatodistuksen, jolloin kaverini isä sai tietää asiasta. Tämä aiheutti sen, että hän jyrkästi kielsi poikaansa enää olemasta missään tekemisissä kanssani, koska olen paha ihminen ja huonoa seuraa. Onneksi poika ei totellut isänsä kieltoa, mutta joutui kuitenkin salaamaan kotonaan, että oli ollut minun kanssani missään tekemisissä. Tuollainen asetelma oli joka tapauksessa masentava. Pääsin vapaaksi kahden putkassa vietetyn yön jälkeen enkä saanut koskaan syytettä mistään rikoksista.
Tapaus ei vielä päättynyt aivan tuohon. Kirjoitin typeryyksissäni oikeuskanslerille poliisin tekemästä kotietsinnästä, jossa ei noudatettu kaikkia laissa edellytettyjä määräyksiä mm. takavarikoidun omaisuuden osalta. Tästä seurasi kostosakko poliisilta kaksi vuotta myöhemmin, kun oikeuskanslerin päätös tuli. Poliisit olivat keksineet sakotusperusteeksi erään vanhan peltikolarin, jossa olin ollut osallisena. Tapahtumahetkellä poliisi ei ollut katsonut tapausta sakottamisen arvoiseksi eikä edes tehnyt siitä mitään papereita. Korvaukset hoidettiin vakuutuksesta, ja asian piti olla sillä selvä. Mutta oikeuskanslerin ratkaisu muutti poliisin mielen. Koska poliisi ei ollut kirjoittanut tapahtumia muistiin, sakkolapun teksti oli improvisaatiota. Jopa ajamani auton rekisterinumero oli keksitty. Tapaus oli selostettu miten sattuu. Kun menin hakemaan sakkolappua poliisiasemalta, poliisi sanoi, että saan sakon sen vuoksi, että autoni vakuutusyhtiö on vaatinut sitä. Komisario ei tiennyt, että vakuutus oli otettu pienestä vakuutusyhtiöstä, jonka yksi hallintoneuvoston jäsen on isoäitini. Auto vakuutuksineen oli hänen nimissään, ja hänen firmallaan oli miljoonien arvoiset palo- ym. vakuutukset kyseisestä vakuutusyhtiöstä. Sieltä, ei todellakaan vaadittu, että minua pitäisi sakottaa jostakin kuukausia aikaisemmin tapahtuneesta pikkukolarista (jos kolaria olisi puitu oikeudessa, ei ole varmaa, että minut olisi edes katsottu syylliseksi siihen, koska tapaus oli aika monimutkainen).
Oikeuskanslerin päätöksen liitteenä sain kopion kirjeestä, jonka pidätyksestäni päättänyt komisario oli lähettänyt vastineeksi oikeuskanslerille. Kirje oli niin täyttä pötyä kuin vain voi olla – eli toisin sanoen komisario valehteli kirjeessä oikeuskanslerille. Hän mm. mainitsi, että kotietsinnässä oli löytynyt ”eri puolilla maailma toimineiden terrorijärjestöjen tunnuspiirrelmiä ja henkilöosoitteita”. Tämän aineiston komisario kertoo luovuttaneensa Suojelupoliisille. Ongelma on vain siinä, että mitään tällaista aineistoa ei ollut olemassakaan. Mistä ihmeestä olisin edes saanut kenenkään terroristin henkilöosoitteen. Komisario antoi kirjeessään ymmärtää, että minua epäiltiin osallisuudesta epämääräiseen eri puolilla lääniä tapahtuneeseen rikossarjaan, jonka törkein teko oli eräässä vaalitilaisuudessa tapahtunut pommiräjäytys. Rikossarja oli pelkkää keksintöä, koska ainahan voidaan mielivaltaisesti yhdistää joukko rikoksia ja väittää, että ne ovat jonkinlainen sarja, jonka tekijä on nyt pidätettynä ja kuulusteltavana. Tällä tavalla saadaan kuka tahansa ihminen näyttämään pahalta rikolliselta. Todellisuudessa minua ei epäilty edellä mainitusta pommista eikä käytännössä mistään rikossarjastakaan. Asiaa ei edes mainittu kuulusteluissa. Lehtitietojen mukaan pommin räjäyttäjät saatiin myöhemmin kiinni.
Kirjeensä liitteeksi komisario oli pannut ”xerokopioita” kirjoituksista, joita hän väittää minun ja toisen epäillyt yhdessä laatimiksi. En ole nähnyt näitä liitteitä, mutta olen lähes sataprosenttisen varma, että en ole koskaan nähnytkään näitä kirjoituksia puhumattakaan siitä, että olisin yhdessä laatinut ne jonkun kanssa.
Tapauksen pääepäilty oli sekopäinen kauppatieteiden opiskelija, joka oli lähetellyt eri paikkoihin uhkauskirjeitä ja kiristyskirjeitä ja ties mitä, mutta hän oli tehnyt tämän kaiken yksin, enkä ollut koskaan nähnytkään näitä uhkaus- ja kiristyskirjeitä. Olin kuitenkin ollut paikalla, kun pääepäilty kirjoitti ensimmäistä kirjeistä, mikä oli kuitenkin luonteeltaan pelkkää pilailua. Niinpä voitiin katsoa, että olin tavallaan hyväksynyt tämän ensimmäisen kirjeen kirjoittamisen – tulkinnanvaraista sen sijaan on, voidaanko katsoa, että olin ”laatinut kirjeen” yhdessä hänen kanssaan. Myöhemmin pääepäilty jatkoi kirjoittelua minun tietämättäni, ja hänen uusissa kirjeissään oli vakavampi sävy, minkä vuoksi niitä voitiin pitää uhkauksena. Näitä kirjeitä en siis missään tapauksessa ollut laatimassa hänen kanssaan enkä edes tiennyt niistä. Kuitenkin komisario vielä viisi kuukautta myöhemmin väitti oikeuskanslerille, että kirjeet olivat pääepäillyn ja minun yhdessä laatimiamme.
Siinä vaiheessa, kun komisario lähetti vastineensa, pidätyksestäni oli kulunut jo yli viisi kuukautta. Pääepäilty oli tuomittu nuorena henkilönä tehdyistä tuhopoltoista ja ilkivallasta ehdolliseen vankeuteen, ja asia oli käytännössä loppuun käsitelty. Minulla ei ollut mitään tekemistä edellä mainittujen tuhopolttojen kanssa. En edes tiennyt niistä ennen kuin olin ollut yhden yön putkassa. Niistä oli mainittu jo lehdessäkin, mutta en ollut lukenut lehteä.
Tämän pitkän selostuksen tarkoitus oli osoittaa esimerkeillä, että poliisi pystyy valehtelemaan siinä missä kuka tahansa muukin. Näin ollen poliisin esittämiin syihin jonkun ihmisen ottamisesta rikostutkinnan kohteeksi kannattaa suhtautua varauksella. Poliisi saattaa olla jopa tavallista pahempi valehtelija, mikäli uutisissa mainituista tapauksista voidaan jotain päätellä. Laki vaatii poliisilta nuhteettomuutta, mikä on mahdoton vaatimus, koska ei kukaan ole ”nuhteeton”. Poliisia uhkaa vallan ja aseman menettäminen, jos se jää kiinni rikoksista. Niinpä poliisikulttuuriin kuuluu röyhkeä valehteleminen ainakin kun oma etu sitä vaatii. Tapauksia löytyy uutisista niin paljon kun jaksaa etsiä.
Kun vaasalainen kansanedustaja-poliisi jäi kiinni huomattavasta ylinopeudesta, hän kiisti ajaneensa niin kovaa kuin liikennepoliisit väittivät. Joku poliiseista siis valehteli. Kansanedustaja-poliisia epäiltiin jopa lahjonnan yrityksestä, koska hän oli luvannut tarjota kahvit poliiseille.
Uutisissa kerrottiin jokin aika sitten, että ”yli sataa poliisia epäillään laittomuuksista edesmenneen hiihtäjän Mika Myllylän tietojen kaivelussa”. Uutisten mukaan ”valtakunnansyyttäjänvirasto lähetti noin 190 poliisille selvityspyynnön asiasta. Tiedotusvälineissä on kerrottu, että vain pieni osa poliiseista on myöntänyt katselleensa tietoja uteliaisuudesta. Suuri osa on kertonut, että tietohaku liittyi viranhoitoon. Noin 50 poliisia on pystynyt todistamaan, että heillä oli tietojen katseluun perusteltu syy.
Yksi entinen hiihtäjä kuolee kotonaan, ja yhtäkkiä yli sadalla poliisilla eri puolilla maata on perusteltu syy katsella tietoja tapauksesta. Toistaiseksi vain osa poliiseista on pystynyt kertomaan uskottavalta kuulostavan sadun valtakunnansyyttäjänvirastolle. Pieni osa on jo luovuttanut ja myöntänyt, että uteliaisuuttahan se vain oli.
