Arkipäivän liikennepsykologiaa

En oikein osaa suhtautua moottoripyöriin, koska niistä saamani käsitykset ovat ristiriitaisia. Tavallisimmin moottoripyörä ilmestyy taustapeiliin, hurauttaa ohi ja häipyy horisonttiin. Eikä siitä sen enempää. Tällainen moottoripyörä ei ole ongelma. Mutta silloin kun tilanne on käänteinen, eli saavutan hitaammin ajavan moottoripyörän, alkavat ongelmat. Kokemuksesta kumpuaa ääni, joka sanoo, että moottoripyörät ohittavat minut - enkä minä ohita moottoripyöriä. Se on luonnonjärjestys. Se on aina ollut niin, ja niin sen kuuluu ollakin.

Mutta kun se moottoripyörä ajaa hitaammin, jotakin pitäisi tehdä.

Vähän aikaa seurailtuani ja rohkeutta kerättyäni teen ehkä epävarman päätöksen ohittaa moottoripyörä, kunhan kun tulee sopiva paikka ohitukseen; kilometrin mittainen suora vähintään. Minua pelottaa, että moottoripyörä vain leikittelee kanssani, ja juuri kun olen ohittamassa sen, kuski päästää kuutiosenttimetrit valloilleen. Hänen röhönaurunsa hukkuu pakoputken pauhinaan, kun hän häviää pieneksi pisteeksi siellä missä taivas ja maantie kohtaavat. Ohituksestani tulee pannukakku. Toinen pelko on se, että osun ohitustilanteessa moottoripyörään ja tulen tappaneeksi sen kuljettajan. Autojen kohdalla pieni "kylkihipaisu" (jollaisia ei ole tapahtunut, huom!) ei ole kohtalokas, mutta moottoripyörään osuminen on.

Jos voitan pelkoni, ja sopiva pitkä suora tulee vastaan, ajan lopulta moottoripyörän edelle. Moottoripyörästä aiheutuva stressi ei kuitenkaan ole vielä ohi. Seuraan peilistä, että moottoripyörä todella jää jälkeen, ja saan "turvallisen etumatkan" siihen.

Moottoripyörä on siis vaikea tapaus.

Minulla on muutamia liikenteeseen liittyviä periaatteita, jotka asioiden mennessä hyvin, toimivat positiivisella tavalla, mutta asioiden mennessä pieleen, kääntyvät toimimaan periaatetta itseään vastaan tai jollakin tavalla väärin joka tapauksessa.

Keskeinen periaatteeni on se, että yritän välttää tilanteita, joissa ajamisestani olisi minkäänlaista haittaa tai harmia kenellekään muulle tiellä liikkujalle. Yritän viimeiseen asti välttää kaikenlaisia konflikteja maantiellä - ja kuitenkin joudun konflikteihin luultavasti useammin kuin kuljettajat keskimäärin.

Mitä haitan tuottamisen välttäminen tarkoittaa käytännössä? Sitä, että en tarkoituksella hidasta tai estä tai vaaranna muiden liikkumista. Tämä on tärkein sääntö. Tähän sääntöön liittyy se, että yritän toimia niin, että en saisi vihamielistä palautetta. Joskus joudun kuitenkin tilanteisiin, joissa on vaikea toimia oikein. Kun hidastaa ja väistää, voi saada yhdeltä ystävällisen käden heilautuksen ja toiselta pahantuulisen torventöräytyksen. Aina ei voi tietää, mikä olisi parasta. Joskus arvioi asiat väärän hyvästä tahdosta huolimatta.

Harvalla ihmisellä on pelkästään hyviä periaatteita. Useimmilla on sekä hyviä että vähemmän hyviä. Niinpä myös minulla on vähemmän hyviä periaatteita. Itsekkäitä ja inhottavia. Ehkä jopa sekopäisiä. Yksi ongelmia aiheuttavista periaatteistani on se, että inhoan noloihin tilanteisiin joutumista. Koen loukkaavana sen, että joku etuilee ja työntää minut pois jonosta, olipa sitten kyse kaupan kassajonosta tai autojonosta bensamittarilla.

Kaikkein huonoin ja vaarallisin ominaisuuteni on kuitenkin se, että en kestä moitteita, enkä varsinkaan sellaisia moitteita, joihin ei ole mahdollisuutta vastata, ja joita kohtaan ei saa tilaisuutta puolustautua. Tämä johtuu todennäköisesti ankarasta kotikasvatuksestani. Jos ei saa koskaan positiivista palautetta vaan kymmenien vuosien aikana pelkästään moitteita, pilkkaa ja väheksyntää, johon ei ole koskaan lupa sanoa vastaan, mieleen kertyy sellainen "möykky" patoutunutta vihaa, että sitä on mahdotonta liuottaa pois. Siitä tulee pommi, joka räjähtää, kun sopiva ärsyke ilmaantuu. Ja se ärsyke on kritiikki. Mitä aggressiivisempaa kritiikki on, sitä voimakkaampi on reaktio. Ja liikenteessä tällainen ominaisuus voi olla tappava. Kun joku töräyttää auton torvea, hän ei tiedä painavansa räjäytysnappia.

Tiedän huonot ominaisuuteni, joten yritän äärimmäisyyksiin asti välttää tilanteita, joissa joku saisi syyn vilkutella protestiksi valoja tai soittaa äänimerkkiä. Valitettavasti en kuitenkaan ole täydellinen kuljettaja vaan teen usein huolimattomuus- ja tarkkaavaisuusvirheitä, mistä seuraa torven soittelua. Tilanteesta riippuu, mitä ne minussa aiheuttavat. Tavallisin reaktio on kiihtymys ja sitä seuraava masennus. Yksi torven töräytys pyörii joka tapauksessa mielessäni koko loppupäivän, ja mietin miten voisin toimia tulevaisuudessa niin, että en tekisi samaa virhettä uudestaan, josta minulle soitettiin äänimerkkiä.

Miten edellä mainittu periaatteeni olla hidastamatta muiden matkantekoa ja periaatteeni välttää nöyryyttäviä tilanteita tulevat esille ohitustilanteissa? Ainakin siten, että jos olen ohittanut auton, pyrin ajamaan ohituksen jälkeen selvästi nopeammin kuin ohittamani auto, jotta voisin oikeuttaa ohitukseni. Olisihan kiusallista ohittaa auto ja jäädä sen eteen hidastelemaan. Kun ohitettu auto ajaisi hetken päästä uudestaan ohittajan ohi, se tavallaan julistaisi: "Epäonnistuit surkimus. Hanki parempi auto, äläkä ohittele surkealla autonromullasi itseäsi nopeampia."

Tilanteessa toteutuisi kaksi ikävää asiaa. Nimittäin tunne siitä, että aiheuttaa turhalla ohituksella ja hitaasti ajamalla haittaa toiselle, joka haluaa ajaa kovempaa. Ja nöyryytyksen tunne siitä, että hävisi ohituskisan - jollaista ei tietenkään ole, mutta tunnetasolla tilanne tuntuu kilpailulta, jos ohitettu lähtee perään ja ohittaa sen, joka hänet ohitti.

Ohitustilanteessa haluaa siis painaa määrätietoisesti kaasua ja antaa ohitettavalle kuvan, että tässä mennään omaa vauhtia, eikä hidasteta tai haitata muiden matkantekoa. Jokainen ajakoon omaa vauhtiaan.

99 prosentissa tapauksista periaate toimii, ja kaikki menee mukavasti. Mutta joskus tulee vastaan tapaus, jossa ohitettu alkaakin temppuilla eli kiihdyttää vauhtia joko ohituksen aikana tai heti sen jälkeen. Ja tässä tilanteessa ohittaja on hankalassa asemassa. Psykologinen reaktio on tietenkin nopeuden lisääminen, jotta ei olisi ohitetun tien tukkona ja jotta ei joutuisi nöyryyttävästi uudelleen ohitetuksi. Ja kaikkihan tietävät, että kun kaasua painetaan, nopeus lisääntyy. Pian autot kiitävät 150 kilometrin tuntinopeudella, ja ohittaja miettii otsa hiessä, miten hän selviäisi tilanteesta kunnialla. Kilpaa ajaminen ei huvita, sillä ajokortistaan ei viitsisi aivan turhan takia luopua. Mutta kuinka paljon pitäisi hidastaa? Ja lähteekö takaa-ajaja sittenkään ohittamaan. Tilanne on joskus niin kiusallinen, että jos suoran päässä on risteys tai huoltoasema, helpointa on kääntyä sinne lepuuttamaan hermojaan. Tällä tavalla kiihdyttelijästä pääsee eroon vaivattomimmin.

Sitten on vielä yksi mahdollisuus. Entäpä jos perään kiihdyttäjä onkin poliisi. Tällaista on kerran allekirjoittaneellekin tapahtunut. Ajokortti kuitenkin ihmeen kaupalla säilyi.

Erityisesti statusautot ovat ongelma, jos itsellä on alemman statuksen auto. Muutama päivä sitten saavutin ohituskaistan alkaessa hitaasti ajavan kalliin hienon Mersun ja mietin pitkään, uskallanko lähteä ohittamaan sitä. Lopulta lähdin. Autoa ajoi vanha herrasmies, joka ei kiihdytellyt perääni. Noin kolme tuntia myöhemmin samalla matkalla saavutin taas uudehkon Mersun, joka ei ollut aivan yhtä hienoa mallia kuin edellinen. Liikennettä oli vähän, joten ohitin Mersun ja sen edellä ajaneen perävaunua vetäneen henkilöauton asiaa sen enempää miettimättä. Autot ajoivat melko hitaasti. Mutta tämä Mersupa kuuluikin perään kiihdyttelijöihin. Se ohitti myös perävaunua vetävän auton ja lähti tavoittamaan minua. Lisäsin nopeutta, ja niin lisäsi Mersukin. Lopulta se oli aivan lähituntumassa. Vakautin nopeuteni tiettyyn mittarilukemaan ja ajattelin, että menköön ohi jos haluaa. Paikka oli autio lentokoneiden varalaskupaikka, joten ohittaminen oli mahdollista. Tein jopa pienen ohjausliikkeen tien reunaa kohti viestittääkseni, että "siitä vaan". Mersu ei kuitenkaan lähtenyt ohittamaan vaan ainoastaan hiillosti perässäni. Tällaiset tilanteet ovat äärimmäisen vastenmielisiä. Ja kaikkein kauhein yllätys oli edessä varalaskupaikan lopussa. Vastaan tuli pakettiauto, joka osoittautui poliisiautoksi (aina vain vaikeammaksi menee ylinopeutta ajavan elämä, kun poliisiautoissakin on upotetut hälytysvalot). Tapaus osoitti, että poliisit eivät pidä aina tutkaa päällä. Jos pitäisivät, kunnostelisin tässä parhaillaan polkupyörääni. Juuri voimaan tullut talvinopeusrajoitus huomioon ottaen rikosnimike todellisuudessa jokseenkin vaarattomasta nopeudesta mahdollisimman turvallisessa paikassa olisi - mittaushetkestä riippuen - ties mikä.

En haluaisi joutua tuollaisiin tilanteisiin, mutta valitettavasti minulla on taipumus joutua niihin. Jos ajaisin uudella kalliilla urheiluautolla, voisin ajaa hitaammin, sillä tuskin kukaan kiihdyttelisi perääni.

Haaveiden täyttymys

Purjevene merellä - tai yleensä minkäänlainen vene - olisi haaveiden täyttymys. Mutta jotkut asiat pysyvät haaveina.

En tiedä, onko purjehtiminen vaikeaa vai vähemmän vaikeaa. Itse sain aikoinaan pikakurssin purjehtimisesta aika erikoisella tavalla. Olin lähdössä erään kaverini mukaan kokeilemaan hänen uutta Tornado-katamaraaniaan oikein kovassa tuulessa. Minulla ei ollut käytännössä minkäänlaista kokemusta purjehtimisesta, mutta koska kyseisen veneen kyyti on poikkeuksellisen märkää, muita halukkaita miehistöksi ei ollut. Menin ensiksi veneeseen, ja kaverini oli tarkoitus tulla perässä. Juuri kun hän oli astumassa veneen ponttoonille, tuulenpuuska tempaisi aluksen irti laiturista. Kaverini putosi järveen, ja minä istui yksin veneessä, joka kiiti kohti kapean salmen toisella rannalla olevaa kivikkoa. Ei auttanut kuin opetella purjehtimaan. Aikaa oppimiseen oli noin 30 sekuntia. Onneksi olin sentään liikkunut vesillä paljon, ja kokemusta puuttui vain purjeiden käsittelystä. Vene piti saada kääntymään ennen kuin se syöksyisi kivikkoon. Sain veneen käännettyä vastatuuleen, mutta en saanut sitä käännettyä tulosuuntaan. Veneen fokka lepatti nimittäin tuulessa, enkä saanut köydestä kiinni. Keulaa ei siis saanut käännettyä tuulen avulla. Käytössä oli vain isopurje. Kaksirunkoinen vene meni välillä kovaa vauhtia taaksepäin, ja tätä ominaisuutta keksin lopulta käyttää sen kääntämisessä. Peruutin kuin autolla, ja kun veneen nokka osoitti oikeaan suuntaan, kiristin purjetta niin, että vene lähti kulkemaan eteenpäin. Rantaan palaaminen oli lopulta melko helppoa. Kaverini katsoi kauhun vallassa rannalta, jääkö hänen veneestään muuta jäljelle kuin vanerin kappaleita. Kävimme lopulta oikein kunnolla purjehtimassakin. Emme saaneet kertaakaan Tornadon sivuponttoonia nousemaan vedestä, vaikka vauhtia oli välillä jo melko paljon. Se oli todennäköisesti onni, koska tuon tyyppisellä veneellä voi kaatua pahasti.

Pari vuotta myöhemmin meille ostettiin käytetty Tema 6 purjevene, jolla muutamana kesänä seilattiin. Vene on tehty Tekniikan Maailman piirustusten mukaan. Se on yksikertainen, ja purjehtiminen on helppoa. Vene on ollut kuivilla parikymmentä vuotta. Tekisi vielä mieli kokeilla, saisiko sen purjehtimaan, vai joko laho on tehnyt tehtävänsä.

Pelastusliivipolitiikkaa

Uutiset ovat taas viime päivinä kertoneet suurista rikoksista ja viranomaisten kiitettävästä tarmokkuudesta niistä rankaisemisessa. TV Nelosen sisältöjohtaja ajoi moottoritiellä 140 kilometriä tunnissa ja sai 1474 euron sakot. Sakkoja annettiin myös Kimi Räikkösen veneseurueelle, joka oli liikkeellä Buster-veneellä. Tässä tapauksessa syy oli pelastusliivin puuttuminen (en saa linkkejä toimimaan, mutta osoitteet ovat tuossa). 

http://www.iltalehti.fi/uutiset/200907039873470_uu.shtml

http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1707127


Muutama kymmenen vuotta sitten Busterin tyyppisillä avoveneillä sai ajella ilman pelastusliivejä, ja vuoteen 1973 (Etelä-Suomessa elokuuhun, muualla joulukuuhun) asti Suomen pääteillä sai ajaa 140 kilometriä tunnissa ja kovempaakin, ellei nopeutta erikseen ollut esimerkiksi risteysalueella rajoitettu. Säännöt ovat siis tiukentuneet ja kuri koventunut.

On kaksi tapaa ratkaista moraalisella tasolla mikä on väärin ja mikä oikein - eli minkä tulee olla lailla kiellettyä ja minkä sallittua.

Nykyisissä valtioissa - niin Suomessa kuin Pohjois-Koreassakin - kielletty ja sallittu ratkaistaan valtion suvereenilla päätöksellä. Ja koska valtio ei ole elävä olento, joka voisi päättää jotain, päätöksiä tekevät ihmiset, joille on jollakin perusteella tullut mahdolliseksi tehdä valtion nimissä päätöksiä. Peruste on hieman erilainen eri maissa (Suomi, Pohjois-Korea, Iranin Islamilainen Tasavalta) mutta perusidea on kuitenkin sama. Pieni klikki päättää asioista, ja suuret massat tottelevat. Totteleminen varmistetaan väkivaltakoneiston avulla, jonka toimintaa ja oikeuksia tiedotusvälineet tukevat - pysyäkseen väkivaltakoneiston edustajien suosiossa ja saadakseen rikosuutisia, jotka ovat tiedotusvälineiden taloudelle elintärkeitä. Tukemalla väkivaltakoneistoa tiedotusvälineet samalla tukevat valtion tekemiä pakkomääräyksiä eli lakeja.

Järjestelmän perustuu epätasa-arvoon eli siihen, että joillakin yksilöillä on enemmän valtaa ja oikeuksia kuin joillakin muilla - ja nämä ihmiset saavat alistaa ja hallita muita. Tätä asiantilaa ei ole lupa kyseenalaistaa. Hallitsevan ryhmän valta on ehdoton.

Toisenlainen tapa määritellä hyvä ja paha, sallittu ja kielletty, olisi tasa-arvoon perustuva ajattelu. Siinä katsottaisiin, että kenelläkään yksilöllä - yksittäin tai kollektiivisesti jonkin ryhmän jäsenenä - ei ole oikeutta alistaa ja hallita ketään. Jokaisella sen sijaan on oikeus ja vapaus päättää itse omista asioistaan - ja vain omista asioistaan.

Viranomaisen antamat sakot pelastusliivin puuttumisesta ovat eriarvoisuuteen perustuvassa Suomi-Pohjois-Korea -järjestelmässä oikeutettu asia, koska vähemmistöön kuuluvalla viranomaisten joukolla on oikeus tällaiseen alistamiseen. Sen sijaan tasa-arvoon perustuvassa mallissa tämän tyyppinen sakottaminen itsessään olisi rikos, ja sakon kirjoittanut virkamies olisi rikollinen.

Ylinopeudesta kirjoitettava sakko on hieman monimutkaisempi tapaus, koska liian kovaa ajaminen voi joissakin olosuhteissa aiheuttaa vaaraa muille ja olla siten muiden alistamista sille, että heidän elämänsä vaarantuu. Mutta ylinopeus ei kuitenkaan ole automaattisesti kenenkään vaarantamista - ellei siihen liity edellä mainittua vaarantavaa elementtiä. Jos joku esimerkiksi ajaa autiolla hiljaisella maantiellä ylinopeutta, kuinka hän voi vaarantaa jonkun, kun ketään ei ole sillä etäisyydellä liikkuvasta autosta, että hän edes teoriassa voisi joutua auton takia vaaraan. Itsensä vaarantamiseen - jos sellaista tapahtuu - ihmisillä pitää olla oikeus, koska siinä on kyse päättämisestä omista asioista.

Nykyisen tyyppisten valtaa käyttävien viranomaisten kuten poliisin pelkkä olemassaolo on tasa-arvon näkökulmasta rikos.

Jos poliisin valtuuksiin kuuluisi pelkästään tasa-arvon puolustaminen eli muita alistavien ihmisten rankaiseminen tai toimittaminen rangaistaviksi, poliisin voisi katsoa toimivan tasa-arvon puolesta. Tällöin kuitenkaan poliisilla ei voisi olla minkäänlaisia pakkovaltuuksia tai erityisoikeuksia rikosten tutkimisessa ja rikollisten pidättämisessä, mikä vaikeuttaisi rikosten selvittämistä. Jos poliisi pysäyttäisi autoilijoita maantien varressa pakkovaltuuksiinsa perustuen ja veisi ihmisiä kuulusteluihin ja tekisi kotietsintöjä ja muuta tämän tyyppistä, silloin poliisiorganisaation jäseniä ei voitaisi katsoa tasa-arvoisiksi muiden kansalaisten kanssa. Hehän olisivat selvästi eliittiryhmä, jolla on enemmän valtaa ja oikeuksia kuin muilla kansalaisilla. Tästä seuraa, että tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei voi olla nykytyyppistä poliisia. Tasa-arvon valvonnan pitää olla tasapuolisesti jokaisen oikeus - eli poliisitoimintaan pitää saada kaikkien vapaasti omalla vuorollaan osallistua (vähän niin kuin nykyisin käydään armeija). Tietenkään mitään pakkoa ei tulisi olla - oikeus riittäisi. Sana "poliisi" on niin vahvasti nykyiseen eriarvoiseen yhteiskuntaan ja sen väkivaltakoneistoon kuuluva, että sitä ei enää kannattaisi käyttää tasa-arvoisen yhteiskunnan kaikille avoimesta järjestyksenpitokoneistosta. Pitäisi keksiä jokin vähemmän negatiivisia mielleyhtymiä sisältävä sana.

Mainittakoon nyt tässä - koska joku huomauttaisi asiasta kuitenkin - että osallistumisoikeus tasa-arvoa ylläpitävän joukon toimintaan ei tietenkään koskisi rikollisia, jotka olisivat tasa-arvon vastaisilla teoillaan (tasa-arvoisessa yhteiskunnassa rikos on tasa-arvon vastainen teko) osoittaneet olevansa sopimattomia tasa-arvon valvojiksi. Kun rikoksesta olisi kulunut riittävän kauan, rajoitus heidän osallistumiselleen ehkä poistuisi. Ja todettakoon vielä sekin, että varsinaisten järjestyksenvalvojien lisäksi voisi olla palkattuja tutkijoita, joiden työhön ei kuuluisi pakkovaltuuksia (paitsi silloin, kun he toimisivat omalla vuorollaan järjestyksenpitoyksikön jäseninä), ja jotka hoitaisivat teknisen tutkinnan. Rikosten torjunnan taso ei siis olisi sen huonompi kuin nykyisinkään. Ääritilanteissa turvallisuuspalveluja voitaisiin myös ostaa alan firmoilta, ja näissä tapauksissa erityisvaltuudet koskisivat vain rajattua työtehtävää (aseellisen pankkiryöstön selvitys, terroristien pidätys tms.).

Nykyisessä yhteiskunnassa lain oikeutus on pelkkä vahvemman oikeutus ja pakkovallan oikeutus. Laki on olemassa siksi, että joku on sen pakolla säätänyt, ja joku sitä pakolla ja väkivallalla pitää voimassa. Jos joku rikkoo lakia, teko ei ole moraaliltaan yhtään sen pahempi kuin on lain säätäminen ja sen valvominen pakkovallan avulla.

Lain rikkominen on pelkästään pakkovallan uhmaamista ja sen legitimiteetin kiistämistä. Miksi se olisi sen pahempaa kuin on lain säätäminen ja sen väkivaltamonopoliin perustuva ylläpito. Eikö pakkoa vastaan toimiminen ole itse asiassa vähemmän pahaa. Onhan puolustautuminen ja suojautuminen vähemmän aggressiivinen teko kuin hyökkääminen ja muiden alistaminen. Silloin kun lakien rikkomiseen ei sisälly muiden alistamista (varkauksiin, murhiin, pahoinpitelyihin, vahingontekoihin etc. sisältyy) siinä ei ole mitään moraalisesti pahaa vaan se on pelkästään toimintaa tasa-arvon puolesta julmaa viranomaisfasismia ja harvainvaltaa vastaan.

Todellisia rikollisia ovat pelastusliivien puuttumisesta ja muista vahinkoa tuottamattomista "rikoksista" sakkoja kirjoittelevat poliisit ja muut viranomaiset. Sakon saajat - jotka korruptoitunut media julistaa rikollisiksi - ovat pelkästään viranomaisrikollisuuden viattomia uhreja.

Kansa päättäköön

Lehtien otsikoiden perusteella näyttää siltä, että kansan tulisi saada päättää ainakin ajonopeuksista maantiellä - nimittäin Tapani Kansan.

Se, että kansa - tarkoitan nyt kollektiivista kansaa - päättää asioista, on käytännössä sitä, että asiat ratkaistaan enemmistön mielipiteen mukaisesti. Suoran demokratian vaatiminen merkitsee tavoitetta enemmistön mielipiteen nykyistä suoremmaksi toteuttamiseksi ilman eduskunnan ja valtioelinten hidastusmomenttia. Taustalla on ilmeisesti ajatus, että edustajat ja valtioelimet eivät toimi kansan tahdon mukaisesti. Jos näin on, miksi kansa hyväksyy tämän? Miksi se ei äänestä seuraavissa vaaleissa edustajia, jotka toimisivat kansan tahdon mukaisesti? Miksi kansa äänestää vuodesta toiseen vääriä ehdokkaita, jotka sitten pettävät kansan?

Vai onko asia näin? Ehkä kansa onkin fiksumpaa kuin mitä suoran demokratian vaatijat ajattelevat. Ehkä kansa tietää, että edustajat ja virkamiehet eivät todellakaan aina toimi kansan tahdon mukaisesti, mutta niillä on siihen pätevät syyt. Kansa hyväksyy tämän ja arvelee, että työkseen politiikassa mukana olevilla ammatti-ihmisillä ehkä on parempi näkemys asioista kuin tavallisilla matti meikäläisillä, joiden tietous perustuu kahvipöydässä hätäisesti selattuun Hesariin ja joskus sattumalta kuultuihin radiouutisiin. Ehkä kansa ajattelee, että mitäpä yksityiskohdista, kunhan lopputulos on siedettävä. Jos valtio pysyy raiteillaan ja elämä edes joten kuten mallillaan, äänestetään niitä samoja turvallisia ja tuttuja ehdokkaita joita on ennenkin äänestetty. Ei tässä mitään suoraa demokratiaa kaivata. Kyllä tavalliset vaalit riittävät.

Suora demokratia perinteisten kansanäänestysten muodossa toteutettuna on mielestäni kuollut ajatus jo syntyessään. Kansanäänestykset ovat liian kankeita ja kalliita järjestää, eivätkä ihmiset viitsi osallistua yhdentekeviin äänestyksiin asioista, jotka eivät kiinnosta heitä. Kun äänestysprosentit jäävät alhaisiksi, aktiiviäänestäjien äänet ratkaisevat, eikä lopputulos poikkea paljon nykyisestä. Pahimmassa tapauksessa kansa nukkuu eikä huomaa, kun pieni äänestäjien vähemmistö tekee sen nimissä jonkin hullun päätöksen. Tämä voidaan estää säätämällä kaikkia koskeva äänestyspakko, mutta kuka tällaista haluaa.

Jos suoraa demokratiaa halutaan, se kannattaa toteuttaa yhdistettynä mallina siten, että kansalaiset ovat internetin kautta yhteydessä edustajiinsa ja päättävät tapauskohtaisesti onko edustajilla heidän äänensä käytettävissään. Rutiiniluonteisissa asioissa kansalaiset seuraavat sivusta - jos edes viitsivät seurata - kun kansanedustajat tekevät päätöksiä eduskunnassa kansalaisten äänillä. Silloin kun tulee päätettäväksi jokin tärkeä asia kuten uusi ulkomaalaislaki, kansalaiset siirtyvät tietokoneidensa äärelle äänestävät itse kyseisestä laista - ainakin siinä tapauksessa, jos he eivät ole varmoja, että heidän edustajansa äänestää niin kuin hekin äänestäisivät. Tällainen järjestelmä on suoran demokratian ja edustuksellisen demokratian yhdistelmä. Se on toimii normaalisti kuten nykyinenkin edustajajärjestelmä, mutta poikkeaa nykyisestä siinä, että yksittäinen kansalainen tai ryhmä ihmisiä voi milloin tahansa ottaa ohjat itse omiin käsiinsä - jolloin kansanedustajat lähinnä katsovat sivusta, kun kansalaiset tekevät päätöksiä. Edustaja käyttää tällaisissa tapauksissa vain niitä ääniä, joiden omistajat eivät ole viitsineet itse osallistua suoraan demokratiaan.

Tuollainen järjestelmä merkitsee sitä, että valta kuuluu koko ajan aidosti kansalle, ja kansanedustajat ovat ainoastaan kansan palvelijoita kansan tahtoa toteuttamassa. Jos he epäonnistuvat tehtävässään, kansa ottaa heiltä valtakirjan välittömästi pois eikä vasta seuraavissa vaaleissa, jolloin asia on jo unohtunut. Järjestelmään kuuluu reaaliaikainen kansanedustajan kannatusäänien mittaaminen. Jos kannatus vajoaa pidemmäksi aikaa tietyn tason alapuolelle kesken vaalikauden, kansanedustajan on jätettävä tehtävänsä ja luovutettava paikkansa ensimmäiselle eduskuntaan pyrkijöiden jonossa olevalle.

Tuon tyyppinen ajatus tuli mieleeni 1980-luvun alussa, ja kehiteltyäni ideaa esittelin sitä muutamissa julkaisuissa 1980-luvun puolivälissä. Myöhemmin Äänivalta ry. -niminen yhdistys alkoi ajaa tätä ajatusta eteenpäin, ja vaalijärjestelmä herätti huomiota ulkomaillakin. Näin sitä kommentoi eräs amerikkalainen professori:

A hybrid model of democracy.

Nonetheless it is certainly the case that very few people want to participate in every decision in the world that needs to be made. They are quite happy to leave most of the decisions up to others of their choosing. Here is where Jiri Räsänen's brilliant "Aanivalta" project of the late 1980s still rings true to me. Among other things, "Aanivalta" proposed a system that allows citizens to participate directly in any public policy making they wish, and to choose (on a daily basis, if necessary) a representative to act on the many issues they prefer not to become directly concerned about."

Jim Dator
Hawaii Research Center for Futures Studies
Department of Political Science
University of Hawaii at Manoa

http://www.futures.hawaii...governance/DatorMika3.pdf

Suora demokratia - tai ainakin kansalaisten mahdollisuus kontrolloida sitä, miten valtaa heitä kohtaan käytetään - on sinänsä kannatettava asia.

Vielä tärkeämpää kuin se, mistä asioista kansa saa päättää, on mielestäni se, mistä asioista kuka tahansa yksittäinen ihminen saa päättää. Tämän päätäntävallan jakautuminen nimittäin määrittelee sen, kuinka vapaita ihmiset ovat. Kollektiivinen järjestelmä, jossa jokaisesta pienestäkin asiasta pitää kaikkien päättää yhdessä, ja jokaisen yksilön on alistuttava yhteiseen päätökseen, näyttää ehkä ideana hyvältä, koska onhan se demokratia aidoimmillaan. Tällainen menettely on kuitenkin käytännössä ahdistava, koska se ei jätä henkilökohtaista vapautta ihmisille.

Yhteiskunnassa vallitsee suurin yksilönvapaus silloin, kun kansalaiset saavat itse päättää itsesään koskevista asioista, ja ainoastaan yhteisistä asioista päätetään yhdessä. Yhteisistä asioista on sen vuoksi päätettävä yhdessä, ettei vähemmistö - mikäli päätösvalta olisi pelkästään sillä - pääsisi yhteisten asioiden kautta määräilemään enemmistöä.